22.3.2017

Kevääntuojia tervehtimässä

Tavallinen tarina: kevät etenee, mutta minä en. No, onneksi kevään merkit ehtii havaita vähän hitaampikin harrastaja, vaikka omassa päässä tuntuisikin välillä siltä, että ne muka menettävät jotenkin hohdokkuutensa tai katoavat jonnekin, jos niitä ei ennätä etsimään heti ensimmäisten joukossa. Kevään eka kiuru on ihan yhtä hieno juttu havaitsi sen sitten juuri sillä hetkellä, kun se saapuu seudulle, tai vasta pari päivää myöhemmin. Eikä Kevätseuranta ole mikään kilpailu.

No, joka tapauksessa tässä viime aikoina on ihan tosissaan poltellut lähteä kunnon bongausretkille, kun kiurujen ohella monia muitakin paluumuuttajia on sadellut Suomeen jo ihan joukoittain. Aikaa ja energiaa ei vain ole ollut tarpeeksi oikeastaan muuhun kuin lähimetsissä kuljeskeluun. Niinpä kaikki paukut pistettiin aikatauluiltaan vähän väljempään viikonloppuun, joka onneksi tarjosikin oikein keväisiä säitä ja mainioita havaintoja.

Keväistä peltomaisemaa Paimiosta.

Ilma oli aurinkoinen, miltei tyyni ja peräti kuutisen astetta lämmin, kun keräsimme porukan kokoon ja suuntasimme Paimion ja Salon mestoille bongaamaan kevääntuojia. Seikkailuun lähtivät lisäkseni Krotti, Pölle ja Mölysammakko - se tavallinen porukka - ja karautimme matkaan Krotin autolla, jotta ehtisimme kiertää tehokkaasti useampia kohteita yhden illan aikana ennen pimeää.

Kiertelimme Hepojoen pikkuteitä pitkin Kaarinasta Paimioon, mutta mitään erikoista ei näkynyt matkan varren pelloilla. Ensimmäiset töyhtöhyypät ja yksi kottarainenkin spotattiin vasta, kun saavuimme Kravinkujalle. (Se on se kuuluisa aivan Paimion keskustan tuntumassa peltoja halkova joensuuntainen tie, joka on  ajoittain ihan tukossa bongareita ja autoja, kun jokin harvinaisuus levähtää paikalla.)

Kravinkujan pellot kiikaroituamme jatkoimme matkaa Paimionjoen varteen Vartsaloon, missä pönötettiin tovi röörin ääressä maisemaa haravoiden. Komea harmaahaikara ilmaantui näköpiirin lentäen ja laskeutui jonnekin ruovikon kätköön. Vanellukset soidintelivat täyttä päätä. Aurinko porotti niin, ettei ilman aurinkolaseja pärjännyt alkuunkaan. Kiurunlaulua ei kuitenkaan vielä kantautunut korviin.

Peltotie oli nyt paljon paremmassa kunnossa kuin viime keväänä, jolloin maastoautolle olisi ollut tilausta.

Päätimme jättää Meltolan pellot ja lintutornin tällä kertaa väliin, sillä halusimme ehtiä Halikonlahdellekin vielä tänään ennen auringonlaskua. Torni on niin kehnossa kunnossakin, ettei siellä vierailu pahemmin houkuttele, kun joka kerta miettii, milloin lattia putoaa alta. Piipahdimme kuitenkin vielä Vistalla, sillä Paimiossa jo pidempään pysytelleet turkinkyyhkyt oli havaittu siellä viimeksi saman päivän aamuna, eikä tilaisuutta vain voinut jättää käyttämättä.

Heti kun kaarsimme keskustaan, Mölysammakko jo huomasikin kolme miltei valkoista kyyhkystä, jotka istuivat muina puluina toimistotalon antennilla. Kaarsimme pihaan ja hypimme ulos autosta ihastelemaan komeita lintuja. Superlaiska harrastaja kun olen, en ole oikeasti koskaan aiemmin saanut aikaiseksi mentyä bongaamaan turkinkyyhkyä, vaikka niitä onkin ihan säännöllisesti ollut lähiseuduilla pitkiäkin aikoja aloillaan. Niin että tulipahan taas elämänpinna.

Yksi erikoiskyyhkyistä ehti jo livistää muualle ennen kuin sain napattua kuvan. No, tässä kaksi kuitenkin. Kauniita.

Sitten nokka kohti Saloa. Motarin varrella nähtiin pari laulujoutsenta pellolla. Piipahdimme matkalla pikaisesti myös Design Hillillä vähän shoppailemassa tekstiilejä. Halikonlahti saavutettiin auringonlaskun aikaan, mutta onneksi valoa riitti vielä hyvin pikku ulkoiluun. Ihan koko aluetta emme lähteneet kiertämään ympäri, vaan kipaisimme vain matonpesupaikan parkkikselta lähempänä olevalle tornille ja takaisin.

Mainio vänkyräkänkyräpuu kaunista iltataivasta vasten.

Jätevedenpuhdistamon vesiä solisi ojaan. Kakkainen aromi leijaili ilmassa.

Rönttöisen tyylikkäät maisemat hienon lintukohteen ympärillä. Rappioromantiikkaa ja silleen.

Lampsittiin auringonlaskuun. Pällisteltiin ojassa virtaavaa vettä, mutta ei siellä mitään erikoista näkynyt. 

Kottarainen ja mustarastas lauloivat reippaasti, ja töyhtöhyyppäsoidin kävi kuumana pelloilla. Altaat olivat pääosin jäässä vielä, mutta tornin edustalla vesi oli sulaa, ja siellä polski koko joukko ns. normaaleja sorsia. Kävimme sorsaparven huolellisesti läpi, mutta aiemmin havaittua punasotkaa ei nyt näkynyt. Muutama soidinteleva telkkä vain erottui pläikkäreiden seasta. Ankat räpättivät ja polskuttelivat mainiosti, joten mikäs siinä oli meininkiä seuraillessa, vaikka harvinaisempi laji jäikin meiltä havaitsematta.

Jäätä, vain jäätä. 

Sulapaikka! Vesilintuja! Auringonlaskua myös.

Tavallisia lohikäärmeitä vaikka millä mitalla.

Yksinäinen kurki nähtiin kiertelemässä lahden rantaa. Parvi kiuruja oli myös liikekannalla. Muutama pieni aura laulujoutsenia meni ohitse kauempaa, ja juuri, kun olimme poistuneet tornilta, tuli suoraan yli valtaisa metsähanhiaura. Siinä oli kevään tunnelmaa ihan tosissan. Muuttavien metsähanhien villi kaakatus ja vauhdilla ilmaa halkovat hahmot leudossa maaliskuun illassa vasten auringonlaskun värjäämää taivasta - onhan se aina voimakas elämys.

Illan hämärtyminen. On niin kevät, että meinaa ihan itkettää.

Matkalla takaisin autolle.

Ennen kotimatkalle lähtöä ruokailimme vielä oikein roadtrip-henkisesti huoltsikalla. Onnistuin tilaamaan itselleni ruokalistan ulkopuolelta itse kustomoidun, allergiaystävällisen salaattiannoksen ja siitäkös olin tyytyväinen. Palvelu oli ihan huippumukavaa ja ruokakin hyvää ottaen huomioon sen, että oltiin tosiaan Shellillä syömässä.

Kyllä ravintovammaisen kelpaa, kun saa jotain, mitä voi syödä. Etenkin ahkeran bongausretken päätteeksi.

Sadan lintulajin haasteessa ollaan tämän seikkailun myötä jo miltei puolivälissä! Saldo on tällä erää 44 lajia. Olen varovaisen toiveikas, että parin seuraavan kuukauden aikana saavutan tavoitteen. Eiköhän viimeistään toukokuun alkupuolella sata ole jo täynnä. Toivon ainakin.

#100hetkeäluonnossa (10/100)

20.3.2017

Pieniä tutkimusretkiä lähimetsiin

Olen majaillut nyt jo puolisentoista vuotta Runosmäessä, enkä vieläkään tunne seudun metsiä "kuin omia taskujani" - en edes lähimainkaan - vaikka olenkin aika metsäänmenevää sorttia noin ylipäätään. Jotenkin olen vain jämähtänyt kulkemaan aina niitä samoja tuttuja reittejä, joille ensimmäisenä näihin metsiin astuttuani ajauduin, enkä ole tehnyt ollenkaan riittävästi tutkimusretkiä.

Tutkimusretkimateriaalia.

Olen ollut havaitsevinani, että tällainen tutuilla poluilla pysyminen on minulle aika tyypillistä muutenkin. Kun lapsena lähdimme seikkailemaan kotipihalta aina vain kauemmas lähimetsiin, harhailimme ensin täysin päämäärättömästi, mutta pian tietyt kulkureitit alkoivat vakiintua, ja yleensä ne olivat juuri ne samat, joita pitkin metsään oli aluksi tultu.

Onhan se mukavaa, kun on tutuilla nurkilla ja tietää missä menee, mutta sillä tapaa suurin osa metsästä jää helposti ihan vieraaksi. Eksyminenkin on mahdollisempaa, jos sitten ajautuukin epähuomiossa vieraammalle alueelle. (Ei toki täällä Runosmäessä, sillä mihin tahansa suuntaan kulkemalla pääsee muutamassa minuutissa taas pihoille tai tien reunaan.)

Latvustoa jostain Runosmäen ja Impivaaran urheilukeskuksen välimaastosta.

Muistan kun joskus teininä vein koulukaverit kotimetsääni marjoja keräämään, ja annoin heidän valita, mihin suuntaan edetään. Niin tulimme kulkeneeksi minulle aivan täysin uusia reittejä metsässä, jonka luulin tuntevani läpikotaisin. Yritin siinä sitten esittää tietäväni täsmälleen, missä olemme, vaikka olinkin vain etäisesti tietoinen sijainnistamme suhteessa itselleni tuttuihin paikkoihin.

Siitä opin, että harhailu tekee hyvää, mutten vieläkään ole omaksunut sitä kovin hyvin. Nyt viime aikoina, kun keväistyvät kelit ovat houkutelleet kuljeskelemaan taas enemmän kotinurkilla, olen yrittänyt harrastaa satunnaista haahuilua vähän enemmän ja tehdä pieniä tutkimusretkiä uuteen kotimetsääni oppiakseni oikeasti tuntemaan sen.

Kevät tekee selkeästi tuloaan, vaikka lunta ja jäätä on yhä metsän pohjalla.

Yhtenä aurinkoisena päivänä lähdimme kävelemään Runosmäestä Impivaaran urheilukeskuksen suuntaan metsän läpi. Osuimme parin pikku soistuman kohdalle. Olin ollut etäisen tietoinen niiden olemassaolosta, sillä lenkkipolulta käsin voi kyllä havaita maaston laskeutuvan sillä suunnalla alaspäin jonkinlaiseen painanteeseen ja kasvillisuuden muuttuvan soisen näköiseksi, mutta en ollut aiemmin käynyt siellä. Isommalla suolla kasvoi suopursuakin - sen ihanaa tuoksua ei siis tarvitse lähteä metsästämään tämän kauempaa kotoa.

Pikkuinen suoaukea keskellä metsikköä.

Joku oli pulpannut polkupyörällä plutakkoon.

Metsässä on myös useampia linnunpönttöjä. Niistäkin olin aiemmin ollut enimmäkseen tietämätön.

Tässä metsässä ei pysty kulkemaan kovin pitkään törmäämättä kuntoilureitteihin. Kesäisin ne ovat tavallisia lenkkipolkuja mutta talvisin hiihtolatuja, joilla käveleminen on kielletty, mikä tietysti vähän vaikeuttaa liikkumista metsässä, kun pitää vältellä latupohjalle eksymistä - varsinkin kun monet hiihtäjät ovat sitä mieltä, että olet tiellä ja/tai pilaat ladun, vaikka kulkisit kiltisti latupohjan vieressä ihan metsän reunassa. 

Hiihtolatu. Pysy kaukana tai turpiin tulee! :D

Puiden heijastuksia pienen lätäkön pinnassa.

Kaunis auringonvalossa kylpevä tiheikkö.

Tämä metsäseikkailu johti meidät lopulta jousiammuntaradan reunaan, mistä suuntasimmekin sitten Nättärin puolelle lähikauppaan ja sieltä tietä pitkin takaisin Runosmäkeen. Aurinkoisen ampumaradan reunan lumeton rinne näytti oikein lupaavalta varhaisen kevään leskenlehtipaikalta, mutta vielä siellä ei näkynyt mitään keltaista. Ehkä seuraavalla kerralla, jos ylipäätään.

Metsän reuna jousiammuntaradan nurkilla.

Jäisestä ojasta oli tullut talvipolku. Ojan yli kaatunut runko muodosti maastoesteen.

Toisena päivänä haahuilimme vähän samalla suunnalla, mutta emme edenneet yhtä kauas. Tulimme lampareen rantaan. Se lienee aika suoraan yhteydessä viimeksi kohtaamaamme pikku suohon, ja senkin olemassaolo oli ollut jo etukäteen pääteltävissä, mutten ollut aiemmin nähnyt sitä. Kasvillisuudesta päätellen paikalla on edes jonkinlainen pysyvä lätäkkö suurimman osan vuodesta, mutta en tiedä, miten paljon vettä siinä on kesällä. Olisiko se sammakkolampi? Se olisi hienoa. On tultava katsomaan, näkyykö sammakoita, kunhan jäät lähtevät.

Siellä se on, jonkinlainen pieni lampare.

Jahka jää sulaa, nähdään, mitä kaikkea täällä elää. Jännän ääret!

Latvustosta kuului rummuttelua, ja pian katse löysi käpytikan. Se puuttui vielä pinnalistaltani, joten havainto herätti aivan erityistä ilahtuneisuutta. (Todiste siitä, miten vähän olen omistautunut tälle asialle: jos jokin laji on lähes täysin varmasti tulossa vastaan sattumalta ennemmin tai myöhemmin, en lähde aktiivisesti etsimään sitä, vaikka se olisikin ihan helposti löydettävissä!)

Käppäri rummuttelee siellä. Hulppean tasokas lintukuva, eikö?

Varjot maastossa. Toinen asia (omien jalkojeni ohella), minkä kuvaan miltei joka kerta, kun ulkoilutan kameraa.

Olen ajatellut dokumentoida näitä pieniä tutkimusretkiä parhaani mukaan ainakin valokuvaten, ehkä säiden vielä lämmetessä myös luonnos- ja havaintolehtiöön raapustellenkin. Muistanpahan sitten joskus, kun kotikulmien pusikot ovat oikeasti perin pohjin tuttuja, että milloin ja miten mikäkin kolkka tuli alun perin löydettyä. (Se hetki lienee oikeasti paljon lähempänä tulevaisuudessa kuin nyt uskoisi, koska oikeastihan nämä metsät ovat melkoisen pieniä ja nopeasti läpi käytyjä, vaikka asiaa lähestyisi kuinka pikkutarkasti.)

#100hetkeäluonnossa (9/100)

19.3.2017

Juhlallinen Porvoo-seikkailu

Vierailen Porvoossa ihan liian harvoin. Isosiskoni Vieteripelle on asunut kauniimman karvaisemman puoliskonsa toveri Vuohen kanssa siellä jo useamman vuoden, mutta olen ehtinyt piipahtaa heillä vain muutaman kerran. Nyt kun he päättivät viimein mennä vihille, oli ehdottomasti järjestäydyttävä paikalle, vaikka päivä olikin perjantai (koska maistraatti järjestää vihkimisiä vain perjantaisin) eli hiukan haasteellinen kaikkien työ- ja opiskeluaikataulujen osalta. Pääsimme kuitenkin lähtemään.

Starttasimme matkaan Turusta jo hyvissä ajoin aamulla, sillä halusimme ehtiä kierrellä kaupunkia ennen naimisiinmenojuttuja. Olimmekin perillä Porvoossa ruhtinaallisen etuajassa ja ennätimme hyvin käydä Brunbergin tehtaanmyymälässä (suklaata!) sekä fiilistellä vanhaakaupunkia ja kirkkoa ennen kuin piti kiiruhtaa maistraattiin. Vihkimisen jälkeen oli ohjelmassa vielä juhla-ateria ravintola Seireenissä ja lopuksi vielä kakkukaffet juhlakalujen luona Porvoon maaseudulla.

Porvoon vanhakaupunki on ihastuttava. Tässä tämä joku raatihuoneen tapainen. Suloisen värinen.

Jokirannan möykkyinen tie. Näkymä sillalle päin. Söpöjä taloja.

Porvoon perinteisen postikorttimaiseman punaiset venevajat. (Kai ne ovat venevajoja?) Vähemmän idylliset sääolosuhteet kuitenkin. Oli vähän pilvistä ja märkää tällä kertaa.

Kävimme tietysti myös lelukauppa Riimikossa. Se on mainio paikka. Haluaisin tällaisen miniatyyrikasvihuoneen. Siellä voisi olla oikeita kasveja ja niiden lisäksi ihania pikkuisia nukkekotiesineitä.

Riimikon pehmolelupaljoutta. Mäyrät ovat parhaita.

Kiipesimme kirkolle jyrkintä reittiä. Sulamisvedet virtasivat kunnon puroina tienreunassa.

Kirkon katolla kävi vilinä. Paikallisilla naakoilla oli meininki päällä.

Yhtäkkiä kaikki naakat ja varikset lähtivät joukolla lentoon. Varislintujen puuhia on niin hauskaa seurailla. Niillä tuntuu aina olevan jotain jännää meneillään.

Kävimme toki sisälläkin. Kirkot ovat upeita paikkoja. Urkumusiikkia, valoa korkeista ikkunoista, dramaattista arkkitehtuuria. Kaikkein eniten suosikkejani ovat nämä laivat.

Kirkon katto sisältä. Upeet maalaukset ja holvaukset. Me likes.

Sitten suunnattiin maistraattiin. (Eiväthän Vieteripelle ja Vuohi tietenkään kirkossa naimisiin menneet.) Kivan kapea ja kaunis katu ja lisää söpöjä värikkäitä taloja.

Seireeni oli ihan mukava ravinteli. Listalta löytyi yksi kasvisruoka-annos, joka ei ollut pelkkä salaatti, eikä sitä tarvinnut edes pahemmin modata allergioitteni takia. Tarjoilija toi minulle myös oman kulhollisen alkusalaattia, sillä raastepöydän salaattipohjassa oli tomaattilohkoja. Ihanaa palvelua ja aivan mielettömän hyvää ruokaa!

Toimme Vieteripellelle ja Vuohelle helmililjoja. Laitoimme ne tällaiseen kivaan peltipurkkiin.

Kakkukaffet olivat kerrassaan fiinit. Kahvittelun jälkeen hengailimme, hupsuttelimme vauvan kanssa ja paijasimme vähän kissaakin.  Kotimatkalle lähdimme iltahämärällä rankassa lumipyryssä.

Mukava seikkailu! Porvoo on ihana paikka, ja rakastan juhlia. Toivottavasti Vieteripelle ja Vuohi toteuttavat aikeensa järjestää myöhemmin (kesällä) vielä isommat hääjuhlat, kun nämä vihkijäiset olivat kuitenkin aika pienimuotoiset.

18.3.2017

Narsisseja ja kevätfiiliksiä

Olimme kai vakavissamme aikeissa hankkia tai kasvattaa narsisseja meille vasta huhtikuun puolivälin juhlasesongin aikaan, mutta eihän siitä nyt tullut mitään. Riittävän hyvä tarjous tuli vastaan, ja tässä sitä nyt ollaan. Tein yksinkertaisen asetelman kolmesta pikku purkillisesta narsisseja metalliastiaan keittiön hyllylle. Sipulit saivat jäädä kivasti näkyviin laatikon reunan yläpuolelle.


Päähäni on alkanut viime aikoina pesiytyä sellainen vähän hämmentävä ajatus, että haluaisin ommella itselleni keltaisen röyhelöisen kesämekon, ja se fiilis vahvistuu joka kerta, kun katselen narsissin kukkia. Keltaisen?! Minähän pukeudun oikeastaan aina mustaan. No, harmaaseen ja vihreäänkin aika usein, joskus myös ruskeaan tai muuhun sellaiseen epämääräiseen murrettuun tummaan maan väriin. Mutta en ikinä keltaiseen.

No, joskus pikku kersana minulla oli sellainen mekko, heleän keltainen kuin narsissi. Siinä oli myös joku ankanpoikas- tai tipukuva rintamuksessa ja iso rusetti selkäpuolella. Joskus sain lainata mamin hääpuvun hametta - sekin oli keltainen - ja pidin sitä jossain tanssiaisleikissä alushameena tipumekolleni, ja sekös vasta olikin parasta. Jotenkin tämä asia on yhtäkkiä nostalgisoitunut päässäni ihan käsittämättömiin sfääreihin.

Alati voimistuva kevätfiilis tietenkin lisää intoa ryhtyä ompelemaan kesämekkoja, ja miksei saman tien vaikka uusia ikkunaverhoja, tyynynpäällisiä sohvalle ja istuintyynyjä keittiön tuoleihin. Kankaita, kaavalehtiä ja suunnitelmaraapustuksia on ompelukaappi pullollaan, mutta inspiraatio ja motivaatio lähteä hakemaan ompelukonetta lainaan ja ryhtyä toimeen on pysynyt poissa. Nyt se on täällä taas.


Viikko sitten reippaasti eteenpäin harpannut kevät näyttää tulleen ihan jäädäkseen. Ainakin toistaiseksi. Sääennuste lupailee leutoja päiviä pitkälle eteenpäin. Taloyhtiön pihassa sipulikukkien versot puskevat pintaan. Kalalokit kiljuvat taivaalla. Muuttolintuja ryöppyää Suomeen hurjaa vauhtia.

Mustarastas laulaa. Iltaisin ja joskus päivisinkin se hyräilee hiljaa, mutta aamuyöllä se laulaa ihan tosissaan. En osaa edes kertoa, miten paljon rakastan öisin laulavia lintuja. Ihmiset yleensä inhoavat niitä - häiritsevät kuulemma nukkumista - mutta minä kuuntelen joskus talvisinkin lintuäänitteitä, jotta saisin paremmin nukuttua. On ihan eri juttu herätä jostain keljusta painajaisesta hiljaisena pimeänä talviyönä kuin hämäränä kesäyönä ja kuulla ikkunan takaa mustarastaan laulu. Kun sitä kuuntelee, olo jotenkin jännästi rauhoittuu saman tien.

Aion tästä piakkoin lähteä Paimion suuntaan bongaamaan muuttolintuja kiriäkseni vähän kiinni. En ole ennättänyt tänä keväänä moikata edes ensimmäisiä kiuruja vielä. Ensin kuitenkin jaan nämä narsissikuvat mukaan Mansikkatilan mailla -blogin tämän viikonlopun Kukkailotteluun. Käykää tsekkaamassa muidenkin osallistujien kuvat!

15.3.2017

Friskalassa maaliskuisena iltana

Turun kevät teki näyttävän harppauksen eteenpäin viime lauantaina. Edeltävällä viikolla oli vielä pyryttänyt lunta oikein kunnon nietoksiksi asti. Perjantaina alkoi rankka vesisade. Lauantai sitten valkenikin aurinkoisena, tyynenä ja lämpimänä. Lumi oli huvennut. Sulamisvedet virtasivat puroina. Ilahduttava, pirteätunnelmainen maaliskuun päivä.

Hyvä niin, koska olimme juuri lauantaina menossa luontoliittolaisten kanssa retkelle Friskalanlahdelle. Retken pointtina oli Kevätseuranta-kampanjan avaus (nyt se on käynnissä - osallistukaa!) sekä pöllöjen kuunteleminen. Niinpä liikkeelle lähdettiin kuuden aikaan, auringon ollessa jo matalalla taivaanrannassa.

Alkuillan tunnelma. Auringonlaskun hehku ja miltei täysi kuu.

Friskalaan on ihan älyttömän helppo tulla. Nouse torilla bussiin, istu vartti ja hyppää kyydistä suoraan lahdenrantaan vievän tien risteyksessä. Busseja menää tiuhaan, eikä kohteesta helposti erehdy. Laidunniityt (joilla kesäisin laiduntaa lehmiä) toimivat hyvänä maamerkkinä.

Laidunten poikki kulkeva tie oli sekä jäinen että mutainen, ja tienvieren ojissa vesi oli niin korkealla, että välillä piti vähän taiteillakin. Kiikaroin tiuhaan rantaniittyjä, mutta muita lintuja kuin variksia ei osunut näköpiiriin. Turussa oli kyllä jo aiemmin havaittu mm. muutolta saapuneita kiuruja, töyhtöhyyppiä ja kottaraisia, mutta ainakaan tänne ei ollut vielä tullut ketään.

Eipä se mitään. Laskeva aurinko kultasi maiseman, taivas liekehti ja kuu möllötti jo niittyjen yllä. Ilma oli leppeän lämmin ja tuoksui ihanan kylmänkostealta, juuri niin kuin lämpimien mutta lumisten kevätpäivien illat usein tuoksuvat.

Jäätä tiellä.

Vettä ruovikossa.

Hiljainen laidunniitty. Vain variksia paikalla.

Pian tuttu lintutorni alkoi jo häämöttää puiden takana. Lännessä taivaanranta oli oranssinhehkuinen, idässä vaaleanpunainen. Valoa riitti vielä oikein reippaasti, joten lintuja olisi hyvinkin voinut havaita, mutta retkipinnalista piteni pelkästään tali- ja sinitiaisella.

Puistikossa häämöttävä lintutorni ja vaaleanpunainen taivaanranta.

Auringonlaskun puolen kultaisia pilviä.

Rantapuistikot, etenkin jos niiden sisälle kätkeytyy lintutorni, ovat niin suosikkejani. Tuntuu aina hyvältä sukeltaa avomaalta puiden alle, ja sitten saapuukin jo pian rantaviivaan. On ruovikkoa ja tuoksuu merivedeltä. Se on sangen mukavaa.

Rantapuistikon latvuksia.

Lintutornille vievät pitkospuut olivat korkealle nousseen veden alla. Onneksi olin liikkeellä hyvillä jalkineilla, ja niin näyttivät muutkin retken osallistujat olevan, sillä koko porukka selvisi yli, eikä kukaan maininnut kastuneista sukista.

Seikkailulliset pitkospuut.

Tornilta eteenpäin lähti vielä joskus vuosi sitten pitkospuureitti rantaniityn poikki ruovikkoon kätketylle kiinteälle piilokojulle ja sieltä edelleen eteenpäin. Pitkospuut olivat kyllä usein alkukeväästä seilanneet jäiden ja tulvavesien mukana ties minne, mutta aina ne kunnostettiin takaisin. Nyttemmin ne on kuitenkin poistettu, koska ihmiset ja etenkin koirat häiritsivät lepäileviä lintuja.

Jos rantaniityllä lepäilee silmin nähtävästi lintuja, kuka ajattelee, että on hyvä idea lähteä kävelemään niityn poikki, vaikka sinne pitkospuureittiä pitkin teoriassa pääsisikin? Ja kuka keksii vielä ottaa koiran mukaansa sinne? Ja mitä hän ajattelee, kun päästää lemmikkinsä vapaaksi rantaniitylle?

Nämä ovat taas niitä asioita, joita en vain voi käsittää. Koko alueella on eläinten ulkoiluttaminen kielletty, jotta linnut eivät häitiintyisi, ja silti tälläkin retkellä vastaan tuli yksi koirantaluttaja, eikä tienpenkalla voinut ollenkaan kulkea kyttäämättä koko ajan, ettei astu ulostekasaan, joten talven aikana oli selkeästi käynyt muitakin. Kiva.

Ei näy enää tuttua pitkospuureittiä.

Lahti oli edelleen jäässä, eikä uusia lintuhavaintoja tehty. Auringonlaskun värit ja hämärän myötä kirkastuva kuu sen sijaan varastivat huomion. Kuuntelimme tornilla myös pöllöäänitteitä, jotta kaikki pääsisivät kartalle siitä, mitä seuraavaksi olisi määrä kuulostella. Kun aurinko painui mailleen, alkoi ilmakin viilentyä pikkuhiljaa pakkasen puolelle.

Mainiot värit tänä iltana.

Myös kuu näytti aika hyvältä.

Kun auringonlasku hiipui ja ilta alkoi hämärtyä, poistuimme tornista ja suuntasimme kulkumme metsään. Siellä oli onneksi edelleen melko lumista, joten oli helppo kävellä ilman lamppua, kun täysikuukin vielä valaisi tienoon. Pysähdyimme tuon tuostakin kuuntelemaan pöllöjä, mutta enimmäkseen oli hiljaista. Liikenteen kaukainen kumu ja seudun koirien haukunta olivat pääasialliset äänet. Mustarastaita, ei laulavia vaan varoittelevia, kuultiin toki myös.

Alas tornista.

Kuu kurkistaa latvojen yli.

Kuljettuamme yhden metsäsaarekkeen läpi, kävelimme pikkutietä pellon poikki ja siirryimme toiseen metsään. Kiersimme polkuja. Kuuntelimme, mutta pöllöt pysyivät vaiti. Yritimme kaartaa metsän läpi rantaa seurailevalle pienelle tielle, mutta vastaan tuli aita, joka alkoi asutusalueen nurkalta. Jostain syystä se oli vedetty koko metsän halki - ehkä paikalliset eivät halunneet vieraiden ihmisten kävelevän liian läheltä heidän tonttejaan (jotka olivat tosin usean sadan metrin päässä) tai ylipäätään pääsevän rantaan (jossa ei kyllä asunut ketään).

Kun metässä alkoi olla jo tosissaan pimeää, eikä suunnistaminen ollut enää helppoa, palasimme omia jälkiämme takaisin metsän reunaan, ja etsiydyimme rantaan toista kautta. Sinne jäimmekin hyväksi toviksi kuuntelemaan hiljaisuutta. Katariinanlaakson puoleltakaan ei kantautunut huhuilua, vaikka olisi ollut ihan hyvät mahdollisuudet. Kun pöllöjä ei kuulunut, tarkastelimme tähtitaivasta. Valosaastetta ei pahemmin ollut, ja tähdet näkyivät hyvin liki pilvettömällä taivaalla.

Yhä hehkuva taivaanranta ja asuinalueen valot.

Paluumatkalla bussipysäkille pidimme vähän hoppua, että ehtisimme sopivasti ohi menevän bussin kyytiin. Asiaa vähän hankaloitti se, että sään pakastuttua mutainen tie oli jäätynyt, joten piti rämpiä piennarta pitkin - mutta pimeässä oli paha yrittää väistellä niitä aiemmin mainittuja ulostekasoja. Oli hyvä tuuri, kun ei astunut kakkaan, eikä myöskään kaatunut jäällä.

No mutta, upea retki kaikkiaan! Ei kummempia keväthavaintoja, eikä pöllöjäkään, mutta ihan mieletön sää ja tunnelma. Kaunis auringonlasku, täysikuu ja tähtitaivas. Ihana kevätillan tuoksu. Pimeässä metsässä kävelemisen jännitys. Kuunvalon läikät lumella, kuin metsään olisi kätketty valonheittimiä. Hauska retkiseura. Lämpö poskilla. Kyllä kannatti taas lähteä.

#100hetkeäluonnossa (8/100)