27.2.2018

Lisää vehreyttä kotiin: kultapalmu, muratti ja kilpipiilea

Onneksi meidän taloudessamme ei asu ketään sellaista tyyppiä, joka vastustaisi jyrkästi uusien huonekasvien hankkimista. Se haittaisi harrastustoimintaa. Meillä jo entuudestaan olevien kasvien suuresta määrästä huolimatta hankintaharkintalista on pitkä ja pitenee edelleen. Tosin välillä se myös lyhenee - kun suunnitelmia pääsee toteuttamaan. Teimme viime viikolla muutaman jo jonkin aikaa suunnitteilla olleen hankinnan, joten nyt täällä saa taas iloita uusista kasveista, perehtyä niiden vaatimuksiin ja tietysti siinä ohessa jännätä, ilmeneekö allergiaoireita.


Puistokultapalmusta olen haaveillut jo pitkään. Tykkään puumaisista huonekasveista - olisi ihanaa saada iso puu kasvamaan keskelle olohuonetta - ja nähtyäni useissa julkisissa tiloissa uljaita kultapalmuja kiinnostuin lajista. Niinpä meille tuli tämä pikkutaimi. Minusta on kivaa kasvattaa kasvit itse ihan pienestä pitäen, niin niiden kasvusta pääsee nauttimaan. Budjettikaan ei räjähdä, kun hankkii vain halpoja minitaimia, eikä monen kympin tai jopa satasen täysikasvuisia yksilöitä. Eipä sitten niin hirveästi harmitakaan, jos jokin menee mönkään ja kasvi kuolee heti alkuunsa.


Vähän hassua tässä on se, etten ole ihan varma, onko nyt hankkimamme pieni taimi oikeasti juuri puistokultapalmu vai jokin muu, hyvin samankaltainen laji. Tämä oli nimittäin taas niitä "myydään kasveja ilman tarkkaa tietoa lajista" -tapauksia. Päätin sitten luottaa mutu-määritykseeni, heittää pari euroa tiskiin ja marssia minitaimen kanssa kotiin ihmettelemään, mikä siitä oikeastaan tulee isona. Mukavan näköinen se joka tapauksessa on, vaikkei se olisikaan juuri se palmu, jonka ajattelin hankkivani.


Muratti lukeutui puolestaan toveri Krotin toivelistalle. Itse en jostain syystä ole koskaan pahemmin suunnitellut hankkivani sellaista omaksi. Olen jotenkin aina ajatellut sen olevan kauhean vaikeahoitoinen, minkä lisäksi luulin aiemmin, että se kiipeilee hanakasti joka paikkaan ja jättää ällöttäviä jälkiä kaikille pinnoille, joihin se tarttuu, mutta ilmeisesti asia ei olekaan näin. Krotti ainakin väitti, ettei ole, ja niinpä suostuin muratin hankintaan. Pienet murattikaaret olivat tarjouksessa, joten ostimme sellaisen. On se kyllä nätti. Saatan alkaa lämmetä tälle lajille - paitsi jos minua on puijattu ja se on sittenkin vaikeahoitoinen ja takertuu kaikkeen.


Kilpipiilea on niin ikään jonottanut hankintalistalla pienen iäisyyden, ja nyt kun kasvi on tosi trendikäs ja helposti saatavilla, oli hyvä hetki ostaa yksi omaksi. Pikkutaimi oli tässäkin kohtaa valintamme. Tietääkseni kilpipiilea kasvaa nopeasti, joten taimi ei varmaan kauaa pienenä pysy. Nopeakasvuiset, alati muutoksessa olevat lajit nousevat usein suosikeikseni, sillä pidän aivan erikoisesti kasvun seuraamisesta. Tuntuu palkitsevalta nähdä, miten kasvi avaa uusia lehtiä yksi toisensa jälkeen. Niinpä veikkaan, että tulen tykästymään kilpipiileaan. Se on aika nätti myös.


Suhteellisen kovat pakkasetkaan eivät estäneet meitä shoppailemasta, kun kerran kukkataloon päädyimme ja kaipaamiamme kasveja oli saatavilla asiallisin hinnoin. Piti vain panostaa kylmältä suojaamiseen kotimatkan ajan. Kasvit vissiin selvisivät siirrosta hyvin, sillä mitään akuutteja paleltumisen merkkejä ei ole ollut havaittavissa. Sanomalehtipaperi onkin aika hyvä eriste, kunhan sitä vain laittaa riittävän monta kerrosta riittävän väljästi. En kuitenkaan voi mitenkään erikoisesti suositella kasvien hankkimista talven kylmimpään aikaan - vaikka juuri silloin niitä kaikkein eniten tekeekin mieli hankkia - sillä kotiin kuljetus pakkassäällä on iso haaste.


Pidin uusia kasveja muutaman päivän karanteenissa kylppärissä mahdollisten tuholaisten varalta, sumutin ja pesin ne pariin kertaan, kuten olen ottanut tavaksi tehdä. Tänään sitten siirsin ne olohuoneeseen muiden joukkoon. Kukkaruukut tosin loppuivat kesken, emmekä ole vielä valinneet tulokkaille omia vakituisia paikkoja, joten toistaiseksi mennään väliaikaisilla viritelmillä. Siksi kuvissakin ollaan vähän miten sattuu. Pieni palmu teekupissa levyhyllyn päälle kertyneen CD-tornin huipulla ei siis ole mikään pysyvä sisustuselementti, ennemminkin strateginen tilapäisratkaisu.

Meillä taitaa olla vielä parvekkeella jemmassa joitain kukkaruukkuja, ja myös vanhoja huonokuntoisia astioita on määrä siirtää viettämään eläkepäiviään viherkasvien parissa, mutta veikkaan, että joka tapauksessa alkaa pian olla aika suunnata Ekotori- ja kirppiskierrokselle ja myös piipahtaa lapsuudenkodissa kysymässä, ettei mamilla vain sattuisi olemaan varastossa mitään tarpeettomaksi jääneitä ruukkuja.

Onko teillä kokemusta näistä lajeista ja osaatteko antaa vinkkejä kasvatukseen?

25.2.2018

Seikkailuja ja seikkailu-uupumusta

Juuri nyt ei elämästäni tekemistä puutu. Mennyt viikko ja oikeastaan sitä edellinenkin olivat aika täynnä ohjelmaa. Oli reissu Vene Båt -messuille Helsinkiin. Oli toveri Ainokan vanhojentassit Lohjalla, ja pian niiden jälkeen hän tuli meille muutamaksi päiväksi. Oli retkipäivä. Sunnuntaibrunssi ystävien kanssa. Asiointia YTHS:llä. Käynti opintopsykologin juttusilla. Välttämätöntä shoppailua. Kokoustamista. Tenttiinlukua. Luentoja. Kotiläksyjä. Sekalaisia paperitöitä. Vaikka mitä.

Vene Båt -messut

Eilen kävimme Helsingissä tutustumassa Vegemessuihin. Viimevuonna en vielä havahtunut osallistumaan näille messuille, mutta nyt pääsimme bloggaajina pääsymaksutta sisään ja vietimme miltei koko lauantain Kaapelitehtaalla kasvisruokakulttuurin parissa. Messupäivän jälkeen siirryimme keskustaan koostamaan Sekavegaanejen ensimmäistä messufiilispostausta kahvi- ja teekupposten ääressä, kunnes minun ja toveri Krotin piti rientää junaan.

Vegemessu-seikkailu oli kyllä mahtava, inspiroiva ja ilahduttava, mutta olin kieltämättä illalla reissun jälkeen aivan naatti ja niin olen edelleen. Onneksi tänään voin viettää rauhallista kotipäivää yleisen kaahottamisen vastapainoksi, puuhailla kukkasten ja huonekasvien parissa (hankimme perjantaina muutaman uuden kasvin kotiin - mutta niistä lisää myöhemmin!) ja laittaa kämppää taas vaihteeksi vähän parempaan järjestykseen.

Vegemessut

Viihdyn huonosti väkijoukoissa, ruuhkassa, hälinässä, erilaisten hajujen kakofoniassa ja sen sellaisessa, minkä kanssa yleensä joutuu tekemisiin jo ihan sillä, että reissaa pääkaupunkiseudulle, ja vielä enemmän, jos suuntaa kulkunsa johonkin tällaiseen yleisöhässäkkätapahtumaan. Minä kuitenkin myös tykkään messuilla ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa käymisestä, eikä Stadin vilinään joutumiseltakaan voi aina välttyä, joten sitten on vain kärsittävä seuraukset eli siedettävä kaiken ahmaisevaa jälkiväsymystä joitain päiviä. Eräänlainen krapula siis seuraa näitä seikkailuja.

Vaikka olenkin asunut kaupungissa jo kuutisen vuotta, olen kai pohjimmiltani siinä määrin maalainen - tai maalaistollo, kuten rakkaat ystäväni jaksavat muistuttaa - etten ole vieläkään oikein sopeutunut ihmispaljouteen. Toisaalta onhan niitä koko ikänsä isossa kaupungissa asuneitakin, jotka eivät pärjää kovin hyvin vilinässä ja hälinässä, joten kaipa se katsoo enemmänkin jonkinlaiseen herkkyyteen kuin maalaistollouteen. Mutta puolestaan se, että pelkään metroja ja etenkin metroasemien liukuportaita, liittyy varmasti ennen kaikkea viimeiseksi mainittuun.

Vegemessut

Bloggaamme lisää Vegemessuista vielä myöhemmin Sekavegaanien puolella, joten jos messukuulumiset ja kasvisruokajutut kiinnostavat, kannattaa käydä kurkkimassa sieltä! Aina uusimpaan postaukseen pääsee suoraan tuosta sivupalkin linkistäkin.

18.2.2018

Tutkimusretkellä Kullanvuorella

Aina riittää uusia, aiemmin kokemattomia luontokohteita seikkailtavaksi! Kullanvuori, joka on sekä Ruskon että Raision korkein kukkula, sijaitsee vain noin vartin ajon tai vaihtoehtoisesti parinkymmenen minuutin bussimatkan ja yhtä pitkän kävelyn päässä meiltä, mutta kävin siellä ensimmäistä kertaa vasta eilen. Olin kyllä lukenut ja kuullut kohteesta paljon hyvää, joten tutkimusretki oli hautunut jo pidempään mielessä, mutta suunnitelmani ovat tunnetusti hitaita siirtymään teoriasta käytäntöön.

Nyt kun sitten päätimme suunnata Kullanvuorelle paikallisten luontoliittolaisten kanssa kruunaamaan laskiais- ja ystävänpäiväviikon mukavalla talvisella patikkaretkellä uusissa maastoissa, olin tietysti innolla mukana. Paikka tunnetaan eri lähteissä myös Kullavuorena ja Kullaanvuorena. Me tykkäsimme nimittää sitä nyt tähän ystävänpäiväteemaan sopivasti Kullanvuoreksi. En ole varma, mikä vuoren "virallinen" nimi lopulta on. Opastekylteissäkin näkyi vähän jokaista kirjoitusasua, eikä mistään hyvistä lähteistäkään tunnu löytyvän varmuutta.

Raision ja Ruskon rajalla sijaitseva kyltti puhui Kullaanvuoresta.

Retkipäivälle sattui mainio sää. Pakkasta oli vain muutama aste, taivas oli kevyelti pilvessä ja lunta leijaili hiljalleen, kevyinä pikkuhiutaleina. Tietysti kuvaamisen kannalta tämä oli hiukan haastavaa, sillä kännyköiden ja pokkareiden mielestä olosuhteet olivat lähinnä litteän mustavalkoiset, vaikka silmä erottikin paljon pieniä sävyeroja.

Kohteelle löytäminen tuntui aluksi vähän vaikealta, mutta ei se sitten loppujen lopuksi mitenkään paha ollutkaan. Hujalan hiihtokeskuksen parkkipaikalle, missä meidän oli tarkoitus tavata, ei vain löytynyt mitään varsinaista katuosoitetta, jonka syöttää navigaattoriin, mikä aiheutti hiukan epäilystä. Onneksi Hujalantien varressa oli kuitenkin opaste.

Päivän sääkuva.

Parkkiksella tosin tajusimme, että reitin alkupuolen isommat polut taitavat kaikki olla talvisaikaan hiihtolatuina. Meillä ei ollut suksia alla, sillä aioimme enimmäkseen seikkailla kallioilla, jotka tuskin olisivat hiihtokelpoisia. No, olimme jo aikeissa lähteä hankirämmintään metsää pitkin hiihtoreittiä seuraillen, mutta sitten vastaan tuli paikallinen ukkeli, joka kertoi talvisin käytössä olevasta vaihtoehtoisesta kävelyreitistä vuorelle. Kävipä hyvä tuuri, että kohtasimme tyypin, emmekä lähteneet suotta risukkoon rämpimään!

Vinkistä viisastuneina siirryimme takaisin kohti Hujalantien risteystä, missä vanhan keltaisen sikalarakennuksen edestä lähtikin punaisin nauhoin merkitty pieni polku metsikköön. Samaa reittiä meni myös murtsikkahiihtolatu, mutta ladun vieressä oli ihan reilusti aiempien kulkijoiden tallaamaa kinttupolkuakin. Reittimerkintöjen ja ladun ansiosta suunta oli helppo pitää ensimmäisen pienen metsäkaistaleen läpi. Talitiaiset rupattelivat männyntaimissa, kun kuljimme ohi.

Kun polku tuli pellonreunaan, piti taas hakea suuntaa. Reitti jatkui vasemmalle nuorehkossa kuusikossa pellonpieltä seuraillen, ja pian putkahdimme pellolle, jonka poikki patikoimme hiihtoladun viertä. Ennen kuin reitti jatkui taas metsään tultiin ladolle, jonka nurkalla oli vesipiste. Letkun päästä kaivonrenkaaseen jatkuvalla syötöllä juokseva raikas vesi tuli kuulemma suoraan metsänreunassa sijaitsevasta lähteestä.

Vesipisteellä solisi jatkuva virta.

Ohitimme myös tosi lupaavan näköisen pulkkamäen!

Jälleen pienen ryteikköisen metsätaipaleen jälkeen tultiin isomman hiihtoreitin varteen. Tässä kohtaa olisi pitänyt lähteä ladun suuntaisesti oikealle vievää polkua, mutta lähdimmekin vasemmalle. Tulimme pian takaisin ladun reunaan ja olimme hetken hämmentyneitä, kunnes löysimme itsemme kartalta ja pääsimme palaamaan takaisin oikealle reitille. Harhakoukkaus ei onneksi ollut mitään "turhaa" palloilua, sillä osuimme juuri sopivasti tiaisparven kohdalle ja pääsimme havainnoimaan muun muassa hippiäistä ja töyhtötiaista. Päädyimme tosin kävelemään vähäksi matkaa hiihtoreitin reunaa, kun yritimme oikaista.

Polun poikki oli tassutellut jokin, ehkä kettu, vaikkei jälkijono aivan suora ollutkaan.

Vaikka onkin tosi hyvä juttu, että hiihtoreittejä ylläpidetään, niin suhtaudun hyvin nihkeästi siihen, että niiden kustannuksella katoavat kävelijöille sopivat reitit usein kokonaan lumitalven ajaksi. Hankirämpiminen poluttomassa maastossa ei ole kaikkien juttu, eikä täälläpäin ole kovinkaan usein niin paljon lunta, että jalkapatikkaretkeily olisi talvisaikaan poissuljettu ulkoilumuoto, joten ei ole mitenkään perusteltua muuttaa kaikkia merkittävimpiä reittejä laduiksi. Onneksi täällä oli sentään tarjolla vaihtoehtoinen reitti talvikävelijöille.

Maastokartat-sovelluksesta oli paljon apua suunnistuksessa, mutta paperikarttakin oli toki printattu mukaan, sillä useamman tunnin pakkaspatikalla ei kannata laskea suunnistusta kännykänakkujen toimivuuden varaan. Ilman karttaa ja kompassia en suosittelisi lähtemään Kullanvuorelle, jos mukana ei ole ketään, joka on käynyt kohteessa aiemmin, sillä reittiverkosto vaikutti mutkikkaalta ja opasteet olivat harvassa, lukuun ottamatta niitä alkumatkan talvikävelyreitin merkintöjä.

Juuri ennen suojelualuetta ohitettiin hakkuuaukko.

Kuusikkoisen notkelman ja hakkuuaukon jälkeen alkoi nousu Kullanvuorelle. Käsitelty talousmetsä vaihtui vanhaan, väkkyräiseen männikköön heti, kun päästiin suojelualueen sisälle. Käytetyin polku oli hyvin tamppautunut, mutta kovin paljon porukkaa reitillä ei kuitenkaan vaikuttanut kulkeneen lähiaikoina. Kun pysähtyi hetkeksi, eikä lumen narske saappaiden alla enää vallinnut äänimaisemaa, huomasi, miten poikkeuksellisen hiljaista oli - tieliikenteen taustajylyä ei kuulunut vuorelle. Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut rikkomatonta, sillä lentokoneita meni yli kaksikin kappaletta retken aikana.

Kiersimme reittiä virallista kulkusuuntaa vastaan, sillä halusimme käydä ensin huipulla ja sitten vasta saapua laavulle pitämään lounastaukoa. Ennen kuin suuntasimme huipulle, poikkesimme etsimään hiidenkirnua, jota paikalliset kuulemma nimittävät Mustaksi padaksi. Sitä ei kuitenkaan tullut vastaan, emmekä olleet edes varmoja, kuljimmeko kirnulle vievää polkua vai ihan jossain muualla, sillä vain pääpolkua oli käytetty näiden lumien aikana. Saattaa myös olla, että kirnu oli täyttynyt sateisen alkutalven aikana vedellä, jäätynyt ja kadonnut sitten lumen alle.

Hanki ylsi vähän yli nilkan.

Tässä lumisessa kalliossa pienine näreineen oli jotain taiteellista.

Kullanvuoren huippu nousee pikkasen yli 70 metriä meren pinnan yläpuolelle. Kallion laella on näkötorni, josta pääsee tähystämään vielä ylempää. Ei sillä, etteikö huipulta näkisi kauas ilmankin torniin kiipeämistä. Esimerkiksi minä en mennyt sinne, mutta nautin silti täysin siemauksin laajoista näköaloista. Toisella puolella huippua avautui näkymä puiden latvojen yli ja toisella, jyrkemmällä puolella näkyi avarampaa peltomaisemaa. Maisema oli harmaan luminen mutta yhtä kaikki vaikuttava.

Oman hupinsa huipulla vierailuun toi loppunousun jäätynyt rinne, jonka päälle kasautunut lumikerros lähti helposti vyörymään jalan alta. Minä yleisenä korkeanpaikanpelkurina ja elämäntapaturmaajana menin rehdisti nelivedolla sekä ylös että alas, ettei mitään kauheata pääsisi sattumaan. Mielestäni konttaaminen on aina hyvä valinta, jos epäilee omia mahdollisuuksiaan pysytellä kahdella jalalla - ja se tarjoaa myös viihdettä sivustakatsojille.

Näkymä huipulta ja hauska männynkäkkyrä.

Rinteen muotoa ja jyrkkyyttä on vaikea vangita kameralla, etenkin lumikelillä, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Maisema- ja napostelutauon jälkeen patikointi jatkui alas huipulta takaisin sankempaan metsään, jota näyttivät kirjovan myös pienet soistumat ja jopa lampareet - ainakin päätellen lumen läpi töröttävästä kasvillisuudesta. Tiesimme, että näillä kallioilla olisi missaamamme hiidenkirnun lisäksi paljon muitakin mielenkiintoisia jääkauden jälkiä, mutta lumi oli peittänyt miltei kaiken alleen. Joitain keihtovia kivimuodostumia nähtiin, mutta jääkausiretki samalle kohteelle kannattaisi toteuttaa lumettomaan aikaan.

Kahden pienen jyrkänteen välinen matalahko sola erottui hyvin maastosta, vaikka lunta olikin.

Aiemmin reitin varrella ohitimme myös aika kookkaan siirtolohkareen.

Olimme lukeneet, että Kullanvuoren laavu olisi jotenkin vaikea löytää, mutta ei sitä tarvinutkaan pahemmin etsiä. Ohitettuamme suoraan polun varressa sijaitsevan taukopaikan, joka koostuu pelkästään pöydästä, jatkoimme vähän matkaa eteenpäin, kunnes tulimme moninaisin kyltein varustettuun polunristeykseen. Seurasimme puuvajan opastetta, sillä tietysti ensin pitäisi hakea puita. Pian haistoimmekin jo leiritulen, ja laavu tuli näkyviin. Edellinen seurue viimeisteli ateriaansa, ja pääsimme hyödyntämään heti valmista hiillosta.

Korppi lensi ronkkuen ohitse. Pari käpytikkaakin kuultiin. Aukko pilvipeitteessä mahdollisti auringon pilkahtaa valaisemaan maisemaa. Eväät maittoivat. Kullanvuoren laavu oli todella mukava, siisti ja hyvin suunnitellun oloinen. Mahduin milteipä seisomaan laavun sisällä - ei siis ollut mikään ihan pienin laavu kyseessä. Puuvajassa riitti polttopuita, ja huussikin oli ihan asiallinen. Kaikkiaan siis mainio paikka. Tauon aikana vaihdoin jalkaan kuivat sukat, sillä kävellessä saappaanvarsi oli hörpännyt lunta, ja se olikin järkevä siirto, sillä heti varpaat lämpenivät, vaikka kenkä pysyikin kosteana.

Tulisija oli kaksipesäinen, mukavan korkeilla jalaksilla seisova grilliviritelmä, joita usein näkee nuotiopaikoilla.

Laavun nimikyltti puhui myös Kullaanvuoresta.

Miksi, oi miksi, soijanakit sairastuvat aina ruttoon, kun niitä ryhtyy grillaaman?! D:

Lounastettuamme jätimme hiilloksen vasta saapuneen seuraavan seurueen nautittavaksi ja jatkoimme matkaamme polkua pitkin alas vuorelta. Pian laavulta poistuttuamme ohitimme pienen lähteen. Vesi pulputti hiljalleen ulos pienestä kallionkolosta, ja näin lumikelillä lätäkön muodosta tuli mieleen Turun kartta. Laavulta oli aika vähän käveltävää enää takaisin aiemmin ohittamallemme hakkuuaukolle, josta sitten jatkoimme omia jälkiämme metsien ja pellon poikki, kunnes keltainen sikalarakennus tuli taas näkyviin.

Pieni lähde pulputti sulana.

Polun alkuun palatessamme huomasimme uuden opastekyltin, joka oli tuotu paikalle päivän aikana. Hyvä juttu! Nyt jalkapatikkaretkeilijöiden on helpompi löytää järkevä talvikävelyreitti vuorelle, kun tien varressa on kyltti. Jos joku nyt etsii tämän talvikävelyreitin alkupistettä, niin sanottakoon, että kyseinen autio sikala sijaitsee suunnilleen heti Hujalantieltä hiihtokeskukselle poikkeavan pikkutien vasemmalla puolella. Sikalan pihaan voi jättää auton. Kyltti on helppo huomata. Tiellä ei ole nimeä, mutta risteys sijaitsee Google Mapsin mukaan kutakuinkin osoitteessa Hujalantie 172, Rusko.

Nämä kyltit puhuivatkin sitten Kullavuoresta.

Retkipäivämme oli kokonaisuudessaan mainio! Oli vallan mahtavaa saada pitkästä aikaa lähdetyksi niin sanotusti ihan kunnolla patikoimaan. Sää suosi reippailua. Pakkasta oli niin vähän, ettei astma vihoitellut, ja kävelykeli oli myös hyvä. Lintujakin tuli havaittua mukavasti ja myös erilaisia eläinten jälkiä hangella. Retkiseurakin oli mitä hauskinta.

Kuukausi sitten retkeä suunnitellessamme olimme varautuneet arvaamattomiin kevättalven keleihin, joten lähdimme maastoon puoliltapäivin, jotta ehtisimme kaikessa rauhassa rämpiä ja liukastella ja sätätä mahdollisesti vaikeiden kulkumaastojen kanssa ilman huolta, että pimeä yllättäisi. Nyt, kun patikoimmekin suurimman osan matkasta vain nilkkasyvyisessä hangessa, monin paikoin hyvin tamppautuneella polulla, muutaman kilometrin kierros taittui nopeasti. Saatoimme siis pitää pitkät ja rennot tauot huipulla ja laavulla. Parkkipaikalle palasimme puoli neljän aikaan.

Kullanvuoresta jäi oikein positiivinen mielikuva. Olen ehdottomasti aikeissa tulla uudestaankin. Itse vuoren kierroksen lisäksi tarjolla on pidempääkin polkuverkostoa, johon voisi myös tutustua. Kesäaikaan metsää ympäröivät maatalousmaisemat ovat varmasti ihastuttavia pienine lampineen ja laitumineen, ja alueelta löytyy ilmeisesti jokin perinnemaisemateemainen luontopolkukin.

Telkänpönttö pienen lammen rannassa sai ajatukset jo viilettämään kevätkesään ja linnunpoikasiin.

Oho, tulipa pitkä postaus! Minulla oli vissiin aika paljon ajatuksia jaettavana tästä paikasta. Harvemmin kirjoitain itselleni jo entuudestaan tutuista kohteista yhtä monisanaisesti.

15.2.2018

Kotiviidakon ylläpitorutiini

Aina välillä, kun puhun huonekasveistamme, minulta kysytään, miten jaksan saati ehdin hoitaa yli kolmeakymmentä kasvia. Oikeastaan tämän kasvimäärän hengissä ja edustavana pitäminen ei tunnu olevan järin työlästä saati aikaavievää, sillä suurin osa kasveistamme pärjää ihan helpolla perushoidolla, ja nojaan muutenkin tosi yksinkertaiseen ylläpitorutiiniin. Enkä toki huolehdi koko viidakosta yksin, sillä ainakin puolet on alkujaan toveri Krotin omaisuutta, ja vaikka minä olenkin ominut kasvien hoidon päävastuun itselleni, Krotti osallistuu myös.

Kultaköynnös on tosi helppohoitoinen, samoin palmuvehka. Ne pärjäävät hajamieliselläkin kastelulla ja vähällä valolla.

Pääsääntöisesti kastelen suurimman osan kasveista noin viikon välein, talvisin vähän harvemmin. Ne lajit, jotka tarvitsevat enemmän kosteutta, yritän muistaa kastella riittävän usein, mutta on myönnettävä, että olen välillä aika hajamielinen. Muistamista toki auttaa omaksumani tapa viedä illalla juomapullon pohjalle jääneet tilkat kukkaruukkuihin. Kesällä huonekasveja kannattaa lannoittaa, joten lisään viikon-parin välein lannoiteliuosta kasteluveteen. Tosin viime kesänä skippasin tämän helpoilla lannoitepuikoilla.

Tyypillisesti ainoat kasvit, joiden lehdiltä pyyhin tai pesen pölyt pois säännöllisesti kuukausittain, ovat vehkat, jotka saattavat allergisoida, jos niiden antaa kerätä pölyä. (Ilmeisesti lehdistä erittyy allergeenista ainetta, joka kuitenkin vasta pölyn mukana lähtee leijailemaan hengitysilmaan.) Muut kasvit vien suihkuun yleensä vain kerran tai kahdesti vuodessa tai tarpeen mukaan. Joskus innostun sumuttelemaan kasveja useamminkin, mutta se on aika satunnaista.

Kultaköynnös suihkukaapissa. Pesin sen pitkästä aikaa. Edellisestä kerrasta oli miltei vuosi.

Yritän muistaa tarkkailla kasvien kuntoa silloin tällöin, mutta useimmiten huomaan jonkin olevan vialla vasta, kun kasvi tekee käytännössä katsoen kuolemaa. Tuholaistorjuntaan vaivaudun kyllä sitten panostamaan vähän vakavammin, jos sille ilmenee tarvetta, koska tiedän, että jos ongelma pääsee leviämään, tässä taloudessa se on vähän isompitöinen homma. Kun kasveja on kymmenittäin, kannattaa tuholaiset torjua silloin, kun  niitä on vasta yhdessä tai kahdessa kasvissa - eikä odottaa, kunnes niitä on joka ikisessä.

Löysin tammikuussa kirvoja aaloesta (aloe vera). Kirvoja! Tammikuussa!

Välillä leikkaan kasveista kuivuneita ja lakastuneita osia pois, mutta aika harvakseltaan. Jos lehtiä tippuu, ne kyllä tulee poistettua, mutta vielä kiinni kasvissa olevia osia en yleensä poista kovin hanakasti. Harvemmin jaksan myöskään muotoilla kasveja. Mielestäni luonnollinen rönttöisyys on ihan okei, kunhan kasvi pääasiassa näyttää vehreältä ja elinvoimaiselta.

Pienten ruukkujen osalta multienvaihto olisi hyvä tehdä kai joka vuosi ja siirtää samalla kasvit tarpeen mukaan isompiin. Tosiasiassa vaihdan multia kuitenkin aika satunnaisesti, yhden silloin ja toisen tällöin. Isoimmista ruukuista ei tarvitsekaan välttämätä vaihtaa kuin pintamulta, mutta senkin voisi tehdä vähän useammin kuin kerran viidessä vuodessa. Olen siis aika laiska näiltä osin.

Pitsi-itulehti on aina hirveä ronottaja, jota ei trimmaamalla siistiksi saa, mutta se on myös tosi kiehtova kasvi.

Suurin osa kasveistamme on tosiaan aika helppoja lajeja, jotka pärjäävätkin tällaisella letkeällä perushoidolla ihan hyvin. Ilmakasvit (tillandsiat) ja orkideat ovat meillä ainoita vähän enemmän ja erilaista huomiota vaativia kasveja, eivätkä nekään periaatteessa kovin vaikeita ole. Niitä hoidetaan vain vähän eri tavalla kuin muita kasveja, joten niiden ylläpito edellyttää enemmän muistamista ja vaivautumista.

Käpytillandsia (Tillandsia ionantha) vaikuttaa kaikista meillä olleista ilmakasvilajeista helppohoitoisimmalta.

Ilmakasvien hoidon osalta koen kyllä olevani vieläkin ihan pihalla, vaikka olen yrittänyt pian jo puolisentoista vuotta saada siitä tolkkua. Seitsemästä tillandsiastamme hengissä on nyt enää kolme. Teoriassa niiden hoito-ohjeet kuulostavat helpoilta, mutta jostain syystä en silti saa niitä pysymään elossa. Ilmeisesti suurin vaikutus niiden hyvinvointiin onkin kodin olosuhteilla.

Meillä useimpia tillandsialajeja pitäisi muistaa uppokastella kutakuinkin joka neljäs päivä huoneenlämpöisessä vedessä noin 15-20 minuutin ajan, minkä jälkeen ne jätetään nurin päin kuivumaan pyyhkeen päälle. Merkitsen kastelupäivät välillä jopa kalenteriin, vaikka yleensä kasvihommat sujuvat siinä määrin omalla painollaan, ettei niistä tarvitse laittaa mitään muistutuksia.

Ilmakasvit kylvyssä.

Tällä erää kaikki orkideamme ovat perhoskämmeköitä. Kaksi on istutettu aloilleen korkeisiin lasivaaseihin, joten niitä voi kastella suoraan juurille, kunhan tarkkailee, ettei vettä jää seisomaan. Niiden hoito ei pahemmin eroakaan muista kasveistamme. Kolme muuta yksilöä on uppokastelulla, joten ne olisi tarpeen muistaa roudata kylppäriin kastelua varten suunnilleen kerran viikossa. Onneksi ne eivät pahastu, vaikka ne unohtaisi lillumaan tunniksikin, kunhan vain ylimääräinen vesi tulee valutettua pois sen jälkeen. Ilmakasveja puolestaan ei kannata uittaa liian pitkään.

Orkideat kylpyhuoneen lavoaarin reunalla kastelussa.

Kesäkaudella sekä ilmakasvit että orkideat olisi myös hyvä lannoittaa välillä. Tämä onnistuu kastelun yhteydessä. Mieto orkidealannoite sopii molemmille. Saatan käyttää samaa kasteluvettä ensin ilmakasvien uittamiseen, sitten uppokastelua kaipaaville orkideoille ja lopuksi viedä tilkat lasiruukkuihin istutetuille, joten samalla vaivalla tulee lannoitettua kaikki. Ilmakasvit kaipaavat vähemmän lannoitetta kuin orkideat, joten annostelen sitä yleensä niiden tarpeen mukaan, enkä välttämättä aina muista lisätä ennen orkideoiden kasteluun siirtymistä, mutta ihan hyvin kämmekät näyttävät silti menestyvän.

Yksi perhoskämmeköistä roikkuu olohuoneen ikkunalla. Talvisin myös tillandsiat sijaitsevat tällä puolella asuntoa.

Olen kuullut mamilta, että happamasta kasvualustasta pitäville kasveille voisi antaa silloin tällöin myös vähän mustaa kahvia. Tällaisia ovat muun muassa juuri perhoskämmekät. Itse en ole vielä kokeillut kahviniksiä, sillä tuppaan keittämään aina "juuri oikean määrän" eli minulta jää harvemmin ylimääräisiä pannunpohjia kukkasille jaettavaksi, mutta joskus satunnaisesti, kun kaffetta vahingossa jääkin yli, voisin kyllä kokeilla. Mami on muistaakseni saanut flamingonkukankin kukkimaan tällä menetelmällä.

Paljon muitakin hyödyllisiä pikkujuttuja voisi myös tehdä aina välillä. Joskus innostun ja teenkin kaikenlaista, mutta tavallisesti käytän kasvien hoitoon noin tunnin viikossa muutamalle päivälle hajautettuna. Jos en itse ehdi tai jaksa, toveri Krotti ottaa kopin. Suurimman osan ajasta minä joka tapauksessa vain tuijottelen kasveja ja fiilistelen kotiviidakon vehreyttä ja monimuotoisuutta. Se onkin erityisen nautittavaa näin talvella, kun ulkona on niin väritöntä.

13.2.2018

Pulkkailun riemua

Laskiaisena pitää päästä pulkkamäkeen! Tämä on periaatteeni. No, viime vuosina en ole kovinkaan usein noudattanut sitä, koska kelit ovat sallineet lähinnä kuramäenlaskun, eikä sitä mielestäni voida ottaa lukuun. Nyt meillä on ollut pitkästä aikaa ihan kunnon pulkkailukeli, joten laskiaissunnuntaina kaivoimme vanhan ahkion kellarikomerosta ja suuntasimme metsään mäkiä etsimään. Sekin on minulle jo eräänlainen perinne - laskiaisena kuuluu lähteä retkelle etsiskelemään rinteitä laskettavaksi. Jos kohdalle osuu hyvä mäki, siitä voi jäädä iloitsemaan pidemmäksi aikaa.

Mäenlaskutunnelmia. Meillä ei ollut kameraa mukana, joten kuvat ovat toveri Krotin kännykältä.

Suurin osa lähimetsässämme risteilevistä isoista lenkkipoluista on näin talvisin hiihtoreittejä, joten niitä pitkin ei valitettavasti ilkeä mennä pulkkailemaan. Metsä on tosi mäkistä maastoa, mutta suurimmilta osin mäet ovat kivikkoisia, joten pulkalla mentävää kohtaa oli aika vaikea löytää. Kokeilimme pari kertaa yhtä pientä rinteenpätkää, mutta hanki oli turhan syvä, metsänpohja möykkyinen ja ennen kaikkea liukumatka liian lyhyt. Sai siinä kuitenkin vähän alkutuntumaa pulkkailuun ja tietysti lunta saappaanvarresta sisään.

Pienen haeskelun jälkeen äkkäsimme mitä oivallisimman pulkkamäen - vesitornin huoltotie! Autotiellä laskeminen on tietenkin vaarallista ja tyhmää, mutta tätä pikkutietä ajetaan todella harvoin, ja mäenmutkasta on hyvä näkyvyys risteykseen, joten seisoimme siellä vuoroin vahdissa valmiina varoittamaan liikenteestä, jos sellaista yllättäen ilmenisi. Lumessa näkyi vain parit renkaanjäljet. Tietä oli aurattu mutta ei aivan hiljattain, ja uutta pöllyävää pakkaslunta oli satanut aurauspinnan päälle. Rinne oli yksi tasainen, leveä pulkkailubaana.

Pulkkailua holtittomasti keskellä tietä! Ei näin, lapset, ei näin!

Mäenlasku oli luonnollisesti hillittömän hauskaa. Ilma oli mukavasti vain ihan parin asteen verran pakkasen puolella, joten astma ei haitannut hengittämistä, eikä hidastanut mäen ylös juoksemista. Luntakin sateli tunnelmallisesti. Olisin varmaan joskus lapsena pitänyt tätä mäkeä vähän tylsänä, mutta silloin olinkin tottunut ihan sairaisiin mäkiin. Nyt tämä oli juuri sopiva, ja kaarre toi lisäjännitystä, kun riskinä oli penkkaan ajautuminen.

Lopetimme pulkkailun, kun päivä alkoi painua mailleen ja minun oli aika suunnata kohti jumppatuntia, jolle olin myös päättänyt ehtiä vielä samana iltana. Matkalla metsän halki kuulimme paitsi tali- ja sinitaisten pirteää kevätlaulua myös töyhtötiaisten reipasta tirrittelyä. En muista aiemmin kohdanneeni töyhtötiaista lähimetsässämme, joten olin tosi iloinen havainnosta. Myös parin käpytikan huutelua kuului latvustosta, mutta itse tikkoja ei näkynyt.

Päivän sääkuva, josta ei kylläkään oikein ilmene, että satoi lunta.

Vastoin oletusarvoa en ole erikoisen kiinnostunut opiskelijalaskijaisista, sillä ainakin toistaisen tietoni valossa niiden pääpaino on kännäämisessä, ja mielestäni kännit eivät oikein sovi yhteen pulkkamäen kanssa - mäenlasku kun voi olla selvinkin päin aika hasardia puuhaa, eivätkä väkijuomat välttämättä muutenkaan kuuluisi tällaisiin kuntoilullishenkisiin harrasteisiin. Mäkireissun jälkeen voi sitten halutessaan korkata. Meillä ei kyllä korkattu tällä kertaa edes pulkkailuretken jälkeen. Ainoa keitto, jota nautimme illan aikana, oli hernekeitto. Leivoimme myös laskiaispullia, jotka onnistuivat erinomaisesti.

Oli tosi mukavaa viettää taas niin sanotusti kunnon laskiaista pulkkailuretkineen kaikkineen. Tänä talvena pitää ehdottomasti ennättää pulkkamäkeen vielä useamman kerran, kun ihan läheltä löytyi niin hyvä mäkikin.

9.2.2018

Astma ja talviretkeily

Me vesisaderannikon asukkaatkin olemme nyt jo suhteellisen pitkän aikaa saaneet nauttia kirpeistä ja aurinkoisista hankikeleistä. Maisema hohtaa valkoisena. Kyllä on kelvannut fiilistellä talvea! Mainioista retkisäistä huolimatta viimeviikkojen ulkoiluni ovat kuitenkin rajoittuneet läihmetsässä kuljeskeluun ja lintujen kiikarointiin lähiön ruokintapaikoilla.

Astma kaluaa motivaatiotani lähteä pidemmille retkille kunnon pakkasilla. Kuivan ja kylmän ilman hengittäminen laukaisee helposti hengenahdistuksen, ja hengitysteiden limakalvot alkavat jo muutaman pakkasessa vietetyn minuutin jälkeen tuntua siltä, kuin niihin olisi päätynyt hiekkaa. Nenä vuotaa ja tuntuu karhealta vielä pitkään ulkoilun jälkeenkin, ellei sitä vaivaudu huuhtelemaan tai kostuttamaan höyryllä. Vaivalloista, ettenkö sanoisi.


Ongelmaan on toki tarjolla apuja. Halpa ja yksinkertainen konsti, jota minäkin jokapäiväisessä ulkona liikkumisessani hyödynnän, on suun ja nenän peittäminen ohuella huivilla. Kankaan läpi hengittäminen auttaa hiukan. Jos kuitenkin on tarvetta käyttää aurinkolaseja tai jos sattuu olemaan silmälasi-ihmisiä, syntyy tämän ratkaisun myötä uusi ongelma - huivin alta ylöspäin nouseva uloshengitysilma nimittäin huurtaa lasit. Riittävän kovalla pakkasella kosteus vieläpä jäätyy linsseihin.

Minulla on silmälasit, ja pakkasilmalla huivi naamalla kulkiessani yritän yleensä tiirailla vuoroin huurtuneiden linssien läpi, vuoroin niiden yli, jotta saisin jonkinlaisen kuvan ympäristöstä. Lyhyillä siirtymillä tämä toimii mutta on pidemmän päälle aika rasittavaa. Jos käyttäisin piilolinssejä, ongelma olisi pilvisten päivien osalta ratkaistavissa niiden avulla. Kirkkaalla ilmalla keväthangella aurinkolasit ovat kuitenkin välttämättömät, joten silloin joutuu joka tapauksessa kamppailemaan huurtumisen kanssa.


No, tosiasiassahan jokaisen talvisaikaan ulkoilua harjoittavan astmapotilaan kannattaisi vastuuntuntoisesti panostaa hengitysilman lämmittimen hankintaan, mutta esimerkiksi minä olen ainakin toistaiseksi ollut sen verran leväperäinen ja vähän myös pihi, etten vielä omista sellaista kapistusta. Hengitysilman lämmittimen kanssa lasien huurtumisen ongelma kuulemma vähenee, mutta verkkomaskin läpi hengittäminen on tietysti vähän raskaampaa.

Nuorempana, kun astmani oireili vähemmän, enkä pahemmin kaivannut silmälasejakaan, saatoin hyvinä talvina tehdä pitkiäkin päiväretkiä kotiseudun metsissä ja pelloilla hiihtäen. Nykyisessä elämässäni Turussa en hiihdä juuri lainkaan. Talvien lumijaksot ovat niin lyhyitä, että niihin tuskin ehtii edes reagoida, ja jos lumi pysyy pidempään, yleensä myös pakkasta on sitten jo sen verran, että hengitysvaikeudet iskevät. Hengitysilman lämmittimen hankkiminen olisi myös hiihtoharrastuksen elvyttämisen kannalta järkevä siirto.

En ole koskaan ollut päivää pidempien talviretkien ystävä, sillä pakkasessa yöpymisen haasteet eivät ole oikein napanneet. Kevään ja syksyn pikkupakkaset eivät niin haittaa, mutta en tiedä, osaisinko oikeasti nauttia kovemmassa pakkasessa ulkona nukkumisesta. Ehkä sillekin pitäisi antaa vielä mahdollisuus. Jos hengityspuolen saisi kuitattua kuntoon sopivalla maskilla, muita haasteita jaksaisi varmaan paremmin.


Nenän ja suun peittämisen ohella pakkasessa pärjäämisen kannalta olennaista on tietysti lääkitys. Tosi kylmässä ulkoilevan astmaatikon kannattaa muistaa pitää lääkkeet vaatteiden alla lähellä vartaloa, jotta ne eivät jäädy, sillä ainakaan aerosolilääkkeet eivät siedä pakkasta. (Olisi siis iso virhe unohtaa lääkepakkaus yöksi rinkkaan.) Nenän huuhtelua ei luultavasti oikein pysty tekemään talviretkiolosuhteissa, mutta ehkä höyryhengityksen toteuttaminen voisi olla mahdollista.

Erikoisvarusteluista huolimatta herkästi oireilevan astmaatikon ei välttämättä kannata rehkiä kovalla pakkasella ulkona kovin rankasti, mutta leppoisat talviretket ovat aivan mahdollisia, vaikka ilma olisi kylmempikin. Eipä siis heitetä pyyhettä kaivoon! Minä aloin näitä pohdintoja pyöritellessäni viimeinkin ihan vakavissani selata hengitysilman lämmittimien hintoja - josko ryhtyisin järkeväksi ja hankkisin sellaisen.


Kuvat ovat lähimetsästämme lenkkipolun varrelta. Siellä olisi hiihtolatujakin. Ei sillä, että olisin tällaisilla kuntoilureiteillä sivakoimisen suurin ystävä, mutta ainakin siitä olisi helppoa ja ehkä turvallisempaakin aloittaa.

7.2.2018

Runebergin torttuja aivan harhaoppisesti

Runebergin tortut perinteisen reseptin mukaan ovat minulle melkoinen itsemurha manteleineen ja appelsiineineen. Runebergin torttu on kuitenkin yksi suosikkiherkuistani - tai olisi jos en olisi niin allerginen sen keskeisille raaka-aineille. Niinpä olemme kehitelleet sellaisen torttureseptin, josta puuttuvat kaikki minun kannaltani vaaralliset allergeenit, mutta joka siitä huolimatta on määriteltävissä Runebergin tortuksi.

Näitä torttuja saatetaan kyllä pitää laajalti harhaoppisina, mutta minä kun en enää edes kunnolla muista, miltä vähemmän allergisessa lapsuudessani syömäni perinteiset Runebergin tortut maistuivat, olen aivan tyytyväinen. Toveri Krottikin pitää näistä, joten oletan tämän olevan ihan kelpo resepti perinteistenkin rinnalla.

Meillä ei ole Runebergin torttujen tekemiseen tarkoitettua torttumuottia, joten paistamme nämä aina muffinivuokapellillä. Niinpä reseptin "12 pientä torttua" tarkoittaa siis tavallisen muffinin kokoisia. Taikinaan tarvittavat piparkakunmuruset saadaan yleensä murskaamalla joulusta jääneitä Annas Pepparkakoreita - ainahan niitä jää, kun lahjaksikin tapaa tulla. Taikinasta pois jätettyä mantelia emme kompensoi millään aromiaineilla, sillä emme varsinaisesti pidä niistä.



Runebergin tortut

12 pientä torttua

Taikina:
150 g voita
1½ dl sokeria
2 kananmunaa
½ kermaa tai omenamehua tai 1 dl omenasosetta
1½ dl vehnäjauhoja
2 dl piparkakunmuruja
1 tl leivinjauhetta

Kostutus:
½ dl vettä
2 rkl rommia
1 rkl sokeria

Koristelu:
1 dl tomusokeria
½ rkl vettä
1 dl vadelmahilloa

Vaahdota voi ja sokeri. Lisää kananmunat yksitellen, koko ajan sekoittaen. Lisää kerma tai omenamehu tai -sose. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää joukkoon. Sekoita tasaiseksi. Jos käytät vuokapeltiä, voitele vuoat. Lusikoi taikina vuokiin. Muista, että se kohoaa paistamisen aikana. Paista 200 asteisessa uunissa 15 minuuttia.

Kiehauta kostuke ja kaada sitä kunkin tortun päälle teelusikallinen tai kaksi. Voit jättää tortut maustumaan tai koristella ja tarjoilla saman tien. Valmistele kuorrutusmassa sekoittamalla vesi ja tomusokeri purstotuspussiin. Koristele tortut teelusikallisella vadelmahilloa, jonka ympärille pursota tomusokerimassaa siistiksi renkaaksi.

4.2.2018

Lumipyryä, tulppaaneita ja vallankumouspullaa

Jostain syystä olen ollut tänä viikonloppuna pirteämpi ja reippaampi kuin suunnilleen koko tammikuun aikana yhteensä. Siltä ainakin tuntuu nyt. Lumipyry toi jännitystä elämään ja muutti maiseman taas raikkaan valkoiseksi. Nyt paistaa aurinko ja hanki hohtaa niin kuin helmikuussa kuuluukin. Ostin aiemmin viikolla tulppaanikimpun kotiin silmän iloksi, ja olen onnistunut pitämään kukkaset edustavassa kunnossa jo monen monta päivää.



En voinut lähteä perjantaina mukaan Helsinkiin vastustamaan aktiivimallia, mutta kannoin korteni kekoon solidaarisuuden puolesta auttamalla kavereita, jotka olivat menossa mielenilmaukseen. Lakon myötä suuri osa Fölin bussivuoroista oli nimittäin peruttu, joten tarjosimme yösijaa, sillä meiltä päin kulki busseja melko normaalisti - ja jos jokin ratkaiseva vuoro olisi peruttu, olisin voinut tarjota autokyydin bussiasemalle, josta yhteiskuljetukset Helsinkiin lähtivät.


Kun ollaan menossa barrikadeille, pitää leipoa niin kutsuttua vallankumouspullaa. Sitä voi syödä tunnelman nostattamiseksi jo ennen itse tapahtumapäivää ja/tai ottaa mukaan evääksi mielenosoitusreissulle. Se voi olla mitä tahansa pullaa tai muuta leivonnaista. Tärkeintä on tunnelma. Perinteisessä pullassa on tietysti se lyömätön etu, että taikinan vaivaamiseen voi purkaa kiukkuaan - mitä perusteellisemmin rökität, sitä parempaa pullaa saat.

Koska meillä oli kasapäin parhaat päivänsä nähneitä omenoita, leivoimme omenatäytteistä bostonpullaa. Siitä tuli aivan mielettömän hyvää! Taikinaa syntyi aika reilusti yli tarpeen, joten lopusta tuli korvapuusteja, jotka pakastettiin pahan päivän varalle. (Kannattaa aina olla jemmassa muutama tuoreena pakastettu pulla siltä varalta, että joku tulee kaffelle ja pitäisi olla tarjottavaa.) Pullan äärellä illanvietto maistui.




Mansikkatilan mailla -blogissa on taas avattu Kukkailottelua-linkitys, ja nämä keväisen heleät tulppaanit menevät kyllä ehdottomasti sinne. Luulin muuten tulppaaneja ostaessani valinneeni valko-vihreitä, mutta kun kukat sitten avautuivat tarpeeksi, ne osoittautuivatkin pastellikeltaisiksi. No, ei se mitään. Tämä on yksi suosikkiväreistäni!

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

2.2.2018

Kuukausikollaasi 1/2018

Väsynyt ja valkoinen. Siinä tammikuuni sanat. Olen ollut uskomattoman väsähdyksissä - niinpä olenkin tosi ylpeä itsestäni, kun olen joka tapauksessa jaksanut panostaa opiskeluun. Jo kuun alkupuolella Turku muuttui valkoiseksi kuurasta, ja vaikka välissä tulikin vesisadetta, nyt ollaan taas nietosten saartamia. Kuukausikollaasihaaste jatkuu. Mennyt kuu tuntui tosi hitaalta ja tapahtumaköyhältä, mutta kuvien valossa se näyttää kyllä olleen ihan hyvä.



#kollaasihaaste #kuukausikollaasi @pienilintu