28.1.2018

Hiljainen lintupäivä

Vietin lauantaita vanhempieni luona landella ja, vaikka sää olikin melkoisen kolkko, kyllähän sitä piti Pihabongaukseen osallistua. Harmaalta taivaalta putoili räntää harvakseltaan. Maisemassa oli jäljellä enää muutamia satunnaisia valkoisia länttejä edellisen päivän lumikinoksista, jotka vesisade oli ehtinyt viedä mennessään yön aikana. Onneksi oli kuitenkin miltei tyyntä, eikä kovin kylmää ollenkaan, joten ulkona jaksoi päivystää ihan mukavasti.


Lapsuudenkotini pihassa on aina ollut linturokinta, ja muistan, kuinka kersana saatoin tarkkailla lintulaudan vilinää keittiön ikkunasta tuntikausia. Tänä talvena on ollut kuitenkin niin lauhaa, ettei ruokinnalle ole ollut varsinaisesti tarvetta ennen kuin vasta nyt tammikuussa, joten vanhempani eivät ole oikeastaan täyttäneet lintulautaa. Niinpä säännöllisesti ruokinnalla käyvää talvilintukantaa ei ole päässyt muodostumaan. Hiljaista siis oli.

Vietimme kuitenkin reilun tunnin pihapiirissä kuljeskellen juuri ennen hämärän koittoa. Pari varista raakkui toisilleen jossain etäällä, kaksi talitiaista käväisi pihassa ja muutaman kymmenen naakan parvi lensi yli. Miltei tunnin maleksittuamme ajattelimme jo lajisaldon jäävän kolmeen, mutta juuri silloin mustarastas - jonka mami kertoikin läpi talven liikuskelleen pihan nurkilla - räpsähti liikkeelle suuren kuusen kätköistä äänekkäästi hälyttäen.


Neljä lajia siis havaittiin lopulta, ja niistä runsaslukuisin oli naakka. Oli kyllä harvinaisen vaisu lintupäivä näillä main. Pidin joskus aikanaan pinnalistaa lapsuudenkotini pihapiirissä havaituista linnuista, ja muistaakseni luku huiteli jossain satasen kieppeillä. Menneinä kylminä lumitalvina, kun ruokinnan pääsi aloittamaan jo lokakuussa, pihassa kävi uskomaton vilinä. Kaikki mahdolliset pikkulinnut vilistivät lintulaudalla, kauralyhde houkutteli fasaaneja, ja rasvapötköllä vierailivat joskus sekä harmaapäätikka että palokärki. Välillä on kuitenkin tällainen meininki.

Koska lintuja näkyi vähänlaisesti, en saanut niistä kuvia. Sen sijaan räpsin ajan kuluksi joitain ruutuja puutarhasta - joskin valon vähyyden vuoksi melko satunnaisella menestyksellä. Lumettoman tammikuisen illan synkkyydessä lähinnä havut esiintyivät edukseen. Pihalammen jäähän oli muodostunut jänniä kaarevia kuvioita. Vaikka taivas oli sankasti pilvinen, eikä auringonlaskua varsinaisesti näkynyt, maisema näytti kuitenkin hetken aikaa kauniin lämminsävyiseltä ennen kuin ilta hämärtyi sinertävän harmaaksi.



Olin ajatellut, että kävisin vielä tänään Turkuun palattuani katsastamassa kotilähiön ruokintapaikkojen tilanteen ja palauttaisin niiltäkin havainnot Pihabongaukseen, mutta en saanutkaan aikaiseksi. Miltei koko valoisa aika vierähti kotosalla makoisasti laiskotellen. Jahka sitten pääsin liikkeelle, oli jo aika suunnata CampusSportille tanssimaan ja tietysti myös vaaliuurnalle hyödyntämään viimehetken mahdollisuutta käyttää äänioikeuttani. Lunta tuprutti taas iloisesti. Ehkä huomisaamuna maa on jälleen valkoinen.


Osallistuitteko Pihabongaukseen ja havaitsitteko enemmän lintuja kuin minä?

23.1.2018

Talvilintujen elämää - ja niin paljon muutakin

Aloin tänäkin talvena odottaa kevättä oikeastaan jo tammikuun alussa - kun vuoden pimein aika oli juhlittu mutta varsinainen keskitalvi vasta edessä. Haluaisin kuitenkin pystyä nauttimaan täysillä siitä vuodenajasta ja hetkestä luonnossa, jota kulloinkin eletään, haikailematta jo ennenaikaisesti seuraavaa vaihetta, joten talventaitteen aikaan päätin aktiivisesti pysäyttää itseni. Terminen talvikin saapui juuri sopivasti, ja maisema muttui viimein valkoiseksi.

Lykkäsin siis hetkeksi kevään puutarhasuunnitelmat ja muut hupsutukset syrjään ja tartuin mitä parahimmin keskitalven tunnelmointiin sopivaan kirjaan, Lars Jonssonin kolme vuotta sitten ilmestyneeseen teokseen Talvilintujen elämää. Sain sen syntymäpäivälahjaksi jo viime keväänä, mutta halusin odottaa talvea ennen kuin todella uppoudun lukemaan sitä. Kyllä kannattikin, sillä juuri tämä oli oikea hetki sille.


Olen fanittanut Lars Jonssonia aivan tolkuttomasti kutakuinkin kymmenvuotiaasta lähtien. Kun ottaa huomioon, mitä useimmat muut lapset niihin aikoihin fanittivat - eivät nimittäin ainakaan vanhoja ruotsalaisia lintumaalareita - olin tietysti vähän kummallinen, mutta minkäs sille voi. Ahmin kaikki Jonssonin kirjat, joihin pääsin käsiksi. Ne olivat pitkälti määritysoppaita, mutta kirjaston ruotsinkieliseltä osastolta löytyi pari taidekirjaakin. Ryhdyin tietysti itsekin maalaamaan lintuja.

Fanitukseni ei ole laantunut, mutta siitä on kuitenkin tovi, kun viimeksi kunnolla luin mitään Jonssonin teosta - määritysoppaiden selailua ei lasketa. Niinpä suorastaan häkellyin, kun tartuin Talvilintujen elämään ja minut valtasi taas se kaunis tunne, jonka muistan kokeneeni jo lapsena Jonssonia lukiessani. En oikein osaa kuvailla sitä, enkä oikeastaan edes tiedä, mitkä seikat tekstissä tai kuvissa täsmälleen ottaen herättävät sen, mutta hyvin huomionarvoisesta asiasta on kuitenkin kyse.


Se tunne on eräänlaista innostuneisuutta ja inspiroituneisuutta, vahvaa mielenkiinnon ja merkityksellisyyden kokemusta. Se tekee oloni haaveelliseksi mutta myös reippaaksi. Sen myötä - niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin - päähäni tulee usein ajatus, että hetken aikaa kerrankin tiedän, minkälainen henkilö oikeastaan olen ja mitä haluan elämälläni tehdä.

Arvelen, että kyse on siitä, miten innostunut taiteilija itse on työstään. Se ehkä välittyy hänen teostensa kautta samanhenkiseen lukijaan niin vahvasti, että mieleen nousee hyvinkin perustavanlaatuisia ajatuksia. Enkä minä nyt mitenkään olennaisesti halua edes tulla vanhaksi ruotsalaiseksi ukkeliksi samanlaiseksi maalariksi ja kirjailijaksi kuin Jonsson, mutta haluan tehdä jotain, mikä herättää vastaavan tunteen - jotain yhtä merkityksellistä.

Tämä nyt kuulostaa aika korkealentoiselta, varsinkin kun ottaa huomioon sen, että puhun todellakin lintukirjoista, enkä mistään legendaarisesta kaunokirjallisuudesta. Vielä hauskempaa on se, että kyseinen tunne valtasi minut jo heti Talvilintujen ensimmäisellä sivulla, kun olin lukenut vasta muutaman rivin. Niin että jokin taika siinä on.


Talvilintujen elämää on kyllä kaikkiaan ollut vallan ihastuttavaa luettavaa ja etenkin katseltavaa. Käännös on myös mainio, mutta sitä en aivan ymmärrä, miksi tietyiltä osin teksti on sovitettu Suomen oloihin ja tietyiltä osin taas ei. Olisin jättänyt kokonaan sovittamatta tai ehkä lisännyt vain pienet tietolaatikot Suomen talvilintukannasta, koska nyt tekstiä on vähän kummallista lukea, kun sen jo johdannosta alkaen sanotaan olevan laadittu gotlantilaisesta näkökulmasta, mutta silti lintulajiosioissa puhutaankin yhtäkkiä välillä vähän Suomesta. Se ei sovi Jonssonin kertojaäänelle ollenkaan.

Tätä kirjaa lukiessani aloin muuten taas haaveilla reissusta Gotlantiin, kuten niin usein muutenkin Jonssonin tuotannon äärellä. Olisi ihanaa nähdä se miljöö, jossa tämä taide syntyy, ja tietenkin vierailla taiteilijan omassa museossa. Kun mainitsin tästä toveri Krotille meidän istuskellessamme lounaalla, hän alkoi heti etsiä tietoja Gotlantiin matkustamisesta. Laivavuorojen hintoja selatessaan hän sai aikaan sellaisen vaikutelman kuin olisi jo tekemässä varausta! No, matkojen varaaminen saa kuitenkin vielä odottaa, sillä meidän pitää ensin selvittää, onko reissu edes budjetti- ja aikatauluteknisesti mahdollinen.


Varmaan moni siellä ruudun toisellakin puolella odottaa jo kevättä kovalla innolla. Entä onko teillä mitään reissuhaaveita mielessä?

17.1.2018

Mietteitä menneeltä kaupunkiviljelyvuodelta

Nyt kun tulevan kevään kylvösuunnitelmat muhivat jo hyvää vauhtia mielessä, ajattelin, että on sopiva hetki koota vähän ajatuksia menneeltä puutarhavuodelta. Meillä oli parvekepuutarhamme lisäksi ensimmäistä kesää käytössämme myös pari viljelylaatikkoa, joista postaan nyt ensin. Palaan asiaan parvekepuutarhan osalta myöhemmin.

Saimme viljelylaatikot Turun laatikkoviljelyhankkeen kautta lähiöömme. Ne sijoitettiin kallionlaelle, jota ympäröivät talot varjostavat vain ajoittain, eli olosuhteet olivat kohtuullisen lämpimät ja aurinkoiset. Minä ja toveri Krotti käytimme kahta laatikkoa, yhtä matalaa ja toista vähän syvempää. Kolmatta laatikkoa viljeli naapurustossa asuva kaverimme.


Olimme esikasvattaneet taimia kotona jo pitkin kevättä, mutta perustimme viljelykset ulos vasta toukokuun lopussa. Kesä olikin sen verran kylmä, ettei ollut yhtään tyhmä ajatus lykätä aloittamista niin myöhään. Viljelylaatikoiden istutus- ja suorakylvöpäivänä oli tosin helteinen sää, joten puuha oli läkähdyttävää ja vähän huolestutti, jääkö multaan ollenkaan riittävästi kosteutta itämiseen. No, itämisen kanssa ei onneksi ilmennyt ongelmia.

Suorakylvimme porkkanaa, punajuurta, härkäpapua, sokerihernettä, parsakaalia, pinaattia, rukolaa, lehtisalaattia, kurkkuyrttiä, samettikukkaa ja punapellavaa. Esikasvatettuina istutimme auringonkukkia ja maissia. Lajikkeista ja siementen alkuperistä en pitänyt mitään kunnon listaa, mutta enimmäkseen ne olivat Nelson Gardenin perusmarkettivalikoimaa. Joukossa oli myös Maatiaiselta tilattuja ja kavereilta saatuja.

Kasvu lähti hyvin vauhtiin. Lannoitteita tai tuholaistorjunta-aineita emme tarvinneet koko kesänä, mutta kastella sai kyllä paljon. Ei se veden kantaminen lopulta kovin ikävää puuhaa kuitenkaan ollut, ihan kivaa treeniä itse asiassa. Kävimme laatikoilla yleensä iltaisin, ettei kasteluvesi heti haihtuisi ilmaan, eikä tulisi niin kuuma ämpäreitä kiikuttaessa. Niinpä keskikesän iltojen tunnelmaa tuli fiilisteltyä ihan kunnolla.


Salaateista ja yrteistä sai kerätä satoa kesäkuun puolivälistä alkaen, ja ne olivatkin tosi satoisia. Saavutimme hetkellisen salaattiomavaraisuuden. Rukolat itse asiassa ehtivät kukkimaankin ennen kuin ennätimme kerätä kaikkea. Kylvimme keskikesällä uuden erän, joka ei tietenkään lähtenyt yhtä hyvään kasvuun kuin ensimmäinen satsi, mutta kyllä niistäkin satoa saatiin.

Parsakaalit jäivät tosi pieniksi, mutta olin iloinen jo ihan siitä, että niistä riitti kuitenkin syötävksi asti. Harva tuttuni on saanut parsakaalisatoa ollenkaan avomaalta, kun etanat ovat tuhonneet kaiken. Meillä ei tainnut näkyä yhtään etanaa koko kesänä - kiitos kuivan kallioisen sijainnin. Jänikset sen sijaan kävivät välillä napostelemassa.

Herneet keräsimme heinäkuussa. Niitä tuli runsaasti ja olivat kuulemma oikein herkullisia. Itse en allergikkona voinut maistaa. Härkäpavut kerättiin elokuussa, ja niitäkin saatiin paljon. Niiden maukkautta pääsin myös todistamaan. Molemmat olivat tosi vaivattomia ja mukavia, kukkivat kauniisti ja kasvaessaan tukivat hennompien kasvien varsia.

Kurkkuyrtti, samettikukka ja punapellava olivat lähinnä koristeena, houkuttelemassa pölyttäjiä ja auttamassa tuholaistorjunnassa. Voisihan niitä hyötykäyttääkin - ja kurkkuyrittiä tuli kyllä maistettua hiukan - mutta se ei nyt innostanut. Jätimme ne mieluummin kukkimaan. Etenkin kurkkuyrtti houkutteli paikalle massoittain pörriäisiä. Sen isot lehdet myös peittivät kivasti avointa multapintaa hidastaen kosteuden haihtumista ja korkeat varret tarjosivat suojaa paahteelta.


Auringonkukkien osalta odotuksemme eivät olleet korkealla, sillä esikasvattamamme taimet olivat aivan epätoivoisia honkeloita. Puolet katkesi heti istutuspäivänä tuulessa. Yllättäen kaksi kuitenkin selvisi kukintaan asti. Niiden varret mutkittelivat hauskasti ensin vaakasuuntaan pitkin viljelylaatikon reunaa ennen kuin ne saavuttivat riittävän jämäkkyyden nostaakseen kukkansa ylös aurinkoon. Mikä riemu olikaan saapua laatikoille ja huomata auringonkukkien avautuneen! Molemmat ehtivät kukkia ja tehdä siemeniäkin.

Maisseilla oli vähän samanlainen meininki. Niiden alkutaival oli töyssyinen, mutta kyllä ne kukintaan asti kuitenkin selvisivät. Satoa ne eivät tuottaneet, mutta olipahan hauska kokeilu. Jos haluaisi päästä syömään itse kasvatettua maissia, pitäisi taimia olla paljon enemmän. Istutimme kyllä muutaman myös parvekepuutarhaan, ja ne jopa tekivät satoa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Punajuuret ja porkkanat nostettiin ylös lokakuussa suuren sadonkorjuupäivämme yhteydessä. Punajuuria saatiin kymmenisen. Ne olivat kohtuullisen pieniä mutta tosi hyviä. Porkkanat jäivät myös pieniksi, mutta maku oli niissäkin kohdillaan. Saimme tehtyä purkillisen hauskaa pikkuporkkanasäilykettä. Veikkaan, että juurekset olisivat voineet hyötyä tehokkaammasta harvennuksesta. Nyt ne jäivät lopultakin aika suppuun, eivätkä ehkä vain mahtuneet kasvamaan.


Laatikkoviljely oli tosi mukava kokemus! Homma rullasi vallan leppoisasti, eikä mitään isompia haasteita tai vastoinkäymisiä ilmennyt. Olin keväällä vähän pessimistisenä pelännyt, että jotkut raggarit kuitenkin tuhoavat viljelyksen tai ainakin varastavat sadon, mutta koko kesän aikana ainoa merkki siitä, että joku muu oli ylipäätään käynyt paikalla, oli eräänä iltana laatikon reunalle ilmestynyt pieni kimppu pientareilta kerättyjä kukkasia. Että semmosia raggareita täällä.

On hurjan hieno juttu, että Turku mahdollistaa laatikkoviljelyn kaupungin mailla. Hanke jatkuu, joten saamme viljellä tulevanakin kesänä. Oletettavasti myös uusia laatikoita on jaossa keväällä, joten jos satut olemaan kaupunkiviljelystä kiinnostunut turkulainen vailla omaa viljelyalaa, seuraa ihmeessä tiedotusta!

12.1.2018

Jäätävää sumua

Sumu, joka keskiviikkoaamuna kätki maiseman alleen, tuli jäädäkseen. Se ikään kuin jämähti aloilleen. Tyynestä pikkupakkassäästä tuli purevan kylmä. Pian ilmankosteus alkoi jäätyä. Kaikki peittyi paksuun kuurakerrokseen, ja joka puolella leijui pienen pieniä kimaltavia jääkiteitä. Nyt maisema on aivan valkoinen, vaikka maassa on lunta vain aavistuksen verran. Paksun verhopilven peittämä taivas täydentää kokonaisuuden. On ihmeellisen valoisaa ja heleää, vaikkei aurinkoa näy.

Kuuran kuorruttama männikkö.

Jäätyneet hämähäkinseitit. (Tätä kuvatessani löysin myös itse hämähäkin. Sitä ei ilmeisesti pakkanen paljoa hetkauttanut. Siellä se kutoi verkkojaan. Oli muuten niin pienikokoinen, että juuri ja juuri näin.)

Ehkä kaikkein hauskimmalta maisema näytti, kun katsoin sitä luentosalin ikkunasta. Korkealta yliopistonmäeltä kolmannen kerroksen ikkunasta näki kauas kaupungin yli, ja se oli kuin mustavalkoinen valokuva. Vaikka sankin sumu olikin silloin jo hälvennyt, kaukana kaikki kuitenkin katosi valkoiseen utuun ja samaten korkeimpien rakennusten katot erottuivat vain hämärästi. Meinasi mennä koko luento pelkäksi ulos tuijotteluksi.

Polku pusikkoon.

Kiteiksi ilmaan jäätyvä sumu oli ehkä kauneimmillaan illalla katulamppujen valossa kieppuessaan. Tuntui kuin olisi ollut lumisadepallon sisällä keskellä hiljalleen ajelehtivan hienojakoisen glitterin pyörteilyä. Se oli aivan epätodellista. Kun kävelin illalla kotiin ja kohtasin pihamaalla ketun, hetki oli kuin välähdys jostain kauniista unesta. Pieni nätti kettu - jota ensin luulin jonkun karanneeksi koiraksi - istahti keskelle pihatietä katselemaan minua. Tuijotimme toisiamme välkähtelevien jääkiteiden keskellä, kunnes kettu nousi ja viiletti menemään.

Valkoiset koivut.

Polku tiheikön kätkemälle pienelle lampareelle.

Onnistuin myös käymään valoisaan aikaan lähimestässä ottamassa kuvia. Täytyi yrittää saada dokumentoitua tätä meilläpäin nykyään niin harvinaista talven valkoista kuulautta ja tietysti nautiskeltua siitä maastossa. Seikkaillessani kallioilla olin vähällä liukastua pahasti, mutta onneksi olin liikkeellä vanhoilla saappaillani, joiden pohjiin tuli joskus taannoin ruuvailtua pari jäänastaa. Ne pysäyttivät luisun, ja selvisin säikähdyksellä.

On kyllä hyvä, että sumu on jäätynyt suoraan kiteiksi ilmaan ja kuuraksi pinnoille, eikä satanut jäätävänä tihkuna maahan, koska käsittääkseni sekin olisi ihan mahdollinen vaihtoehto, ja sitten vasta olisikin liukasta. Nyt keli on pysynyt ihan kohtuullisena, joten talven ihmemaasta on saatu nauttia sinänsä leppoisasti. Pidän peukkuja, että korkeapaine pysyy ja pakkastalven mukavat kelit jatkuvat vielä hetken.

Kuurainen kanervikko, minun alaraajani ja ihanat saappaat, jotka pelastivat kaatumasta liukkaassa kivikossa.

Lampare, ei vielä täysin jäässä.

Kuvat ovat lähimetsästämme. Kuvaaminen oli yllättävän vaikeaa, kun kaikki oli niin valkoista, ettei yksityiskohtia meinannut saada erottumaan. Hyvä yritys kuitenkin.

No mutta, lukijat, oliko teilläpäin sumua ja miltä nyt näyttää?

10.1.2018

Väsyttää

Jostain syystä olen ollut tässä vuodenvaihteen jälkeen todella väsynyt ja vedoton. Yliopistolla käyminen ja opiskeluhommat kyllä sujuvat mitenkuten, mutta paljoa muuta en sitten jaksakaan. Lähinnä röhnötän sohvalla ja katselen tyhmiä videoita, luen eskapistisesti höttöisiä blogeja tai selaan Tiiraa ja retkeilysivustoja haaveillen seikkailuista ja samalla harmitellen sitä, etten jaksa lähteä seikkailemaan.


Eräänä päivänä olin aikeissa suunnata pienelle päiväretkelle Friskalaan, mutta hoidettuani ensin asioita keskustassa, totesinkin, etten millään jaksaisi pysytellä enää liikkeellä yhtään pidempään, joten otinkin bussin takaisin Runosmäkeen, kävin lyhyesti tsekkaamassa lähimmän ruokintapaikan linnut ja laahustin sen jälkeen kotisohvalle koomaamaan. No, ruokinnalla oli sentään mukavan paljon tiaisia, ja lisäksi kuulin punatulkun vihellyksen ja mustarastaan sirahduksen ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Olisi kuitenkin ollut kivaa jaksaa käydä Friskalassakin.

Toisena päivänä olin jo onnistunut siirtämään itseni Littoistenjärvelle, mutta ennen kuin olin ehtinyt kulkea edes ensimmäistä neljännestä valitsemastani lenkistä, totesinkin, ettei käveleminen yksinkertaisesti vain huvita. Jäin istuskelemaan rantakivelle, katselemaan auringonpaisteessa läikehtivää vettä, kuurankukkien koristelemaa jäätä ja kauempana lipuvia laulujoutsenia. Näkymä oli kaunis, mutta silmäni vain lupsuivat ja meinasin torkahtaa niille sijoilleni. Niinpä totesin, että olisi järkevintä lähteä takaisin kotiin ja ottaa nokoset.



Tänään sankka sumu peittää maiseman ja ilmassa leijailee pieniä lumihiutaleita tai ehkä oikeammin jääkiteitä. Aamulla vastapäisestä talosta erottuivat vain ne ikkunat, joista kajasti valoa. Muilta osin talo oli kadonnut sumuun. Näytti kuin pihapuiden ja muutaman valaistun ikkunaruudun jälkeen maailma olisi vain loppunut tyhjään. Vaikka ajatus aamukävelylle salaperäiseen sumuun lähtemisestä vaikutti hurjan houkuttelevalta, en vain jaksanut. Jäin sohvalle kahvikupin ja läppärin kanssa. Tässä sitä taas ollaan, haaveilevaisena mutta väsyneenä.


Ehkä tämä on taas sitä yleistä motivaation takkuilua, jota ilmenee, kun palaa lomilta takaisin sorvin ääreen, eikä ole vielä ehtinyt tottua arjen rytmiin. Ehkä talvi on viimein synkistänyt minutkin - vallankin kun tuppaan ajattelemaan, että heti vuodenvaihteen jälkeen sopii jo alkaa odottaa kevättä, vaikka keskitalvi oikeasti onkin vasta edessä, mikä on tietysti aika kehno ajatusmalli. Ehkä olen uuvuksissa jostain syystä, jota en vielä ole osannut tunnistaa. Ehkä minulla on taas jokin masentuneisuusvaihe.

Vähän hassua tässä on se, että nyt kun sää täällä kökkötalvien luvatussa maassakin alkaa viimein olla uskottavan talvinen, seesteinen ja kirpeä, minä väsähdän ja menetän motivaationi - vaikka syyspuolen loskassa ja vesisateessa retkeilin suurella innolla. No, sentään kävin viikonloppuna Ruissalossa Saaronniemellä ihailemassa lumisadetta. Retki oli tosin aika lyhyt pyrähdys, sillä kanssani ulkoilemaan lähtenyt toveri Krotti alkoi palella, joten päätimme olla haahuilematta koko matkaa Kolkannokan ympäri.


Nämä kuvat ovat juuri siltä lumipyrypäivältä Ruissalosta, sillä ne muutamat ruudut, jotka nappasin Littoisissa, ovat yhä kameralla, jonka akku on loppu, enkä ole vielä jaksanut ladata sitä.

7.1.2018

Huonekasvitungos tihenee

Huonekasviharrastus tarjoaa aina väistämättä sekä ilonaiheita että pettymyksiä - jokin kasvi menestyy hyvin ja toinen vain ei. Onneksi epäonnistumisissa tällä saralla on se valoisa puoli, että yksi edesmennyt kasvi meinaa usein mahdollisuuksien avautumista jonkin uuden kasvin hankinnalle, kun tilaa ja tietysti myös aikaa vapautuu käyttöön. Vaikka kasvimenetykset ovat tietysti harmillisia, niiltä ei voi täysin välttyä, joten parempi kääntää katse mukavampiin asioihin, kuten uusien kasvien hankintaan.

Meillä menneen vuoden aikana kuolleet agaave, kirjotähti, kaksi orkideaa ja muutama ilmakasvi tulikin korvattua tehokkaasti pennimuorin, rönsyliljan, unelman, vihvilän, sarviaaloen, käärmekaktuksen sekä parin uuden viirivehkan, pullojukan, perhoskämmekän ja tillandsian hankinnalla. No okei, tässä kohtaa poistuneiden ja saapuneiden yksilömäärät eivät välttämättä ihan täsmää, mutta jotenkin mystisesti niin vain käy, että uusia tulee yleensä taloon enemmän kuin vanhoja lähtee.

ilmakasvi
Tillandsia ionantha tämänhetkisessä sijainnissaan lasipalloamppelissa olohuoneen ikkunalla.

ilmakasvi
Sama kasvi edellisellä paikallaan kirjahyllyssä.

Ensimmäiset ilmakasvimme kuolivat alkuvuodesta, joten hankimme niiden tilalle kolme uutta, ja myöhemmin keväällä sain vielä pari lisää. Ilmakasveistamme isoin ja hienoin, salvadorintillandsia (Tillandsia xerographica) poistui kuitenkin keskuudestamme syksyllä, eikä niin sanottu medusatillandsiakaan (Tillandsia caput-medusae) näytä enää järin eläväiseltä. Pienet vaaleanvihreät T. ionantha ja T. argentea 'Mexico' ovat ihan kohtuullisessa kunnossa ja kasvattavat reippaasti juuriakin. Uskon ja toivon, että myös T. melanocrater jakselee hyvin, vaikka minua vähän hämmentääkin sen lehtien värin vaihtuminen.

ilmakasvi
Tillandsia melanocrater on nyt myös päivänpaisteen puoleisella ikkunalla lasipallossa.

Unelman (Asparagus) ja vihvilän (Juncus) ostimme kukkatalosta suunnilleen samoihin aikoihin noin vuosi sitten. Kumpikaan ei aluksi tuntunut oikein viihtyvän. Versot nuupahtelivat ja ruskistuivat tuon tuostakin. Etenkin vihvilän kohdalla olin myös huolissani siitä, että jossain vaiheessa vain unohtaisin antaa riittävästi vettä, koska kastelen oikeastaan kaikkia muita kasvejamme noin kerran viikossa, mutta näitä pitäisi kastella useammin.

Jossain vaiheessa kuitenkin molemmat kasvit alkoivat kukoistaa, vaikka en nähdäkseni tehnyt mitään muutoksia niiden olosuhteisiin. Unelma voi edelleen hyvin ja kasvaa reippaasti, mutta vihvilä on tällä erää vähän huonossa kunnossa. En tiedä, oliko syynä valon tai veden puute vai kenties liiallinen kastelu - joka tapauksessa miltei kaikki versot kuolivat joulukuussa. Nyt se tekee taas uutta kasvua, joten toivon sen selviävän tästä.

Unelma on saanut ihan oman lokeron olohuoneen pienestä hyllyköstä. Sillä on myös haltia kaverinaan.

Vihvilä silloin, kun se oli vielä pienikokoinen ja hyväkuntoinen ja edellisessä ruukussaankin.

En ole koskaan aiemmin kokeillut istuttaa useampaa eri huonekasvia samaan ruukkuun, mutta nyt, kun minulla oli useampia kavereilta saatuja rönsyliljan ja pennimuorin pistokkaita odottamassa istutusta, päätin lykätä ne kaikki samaan multaan. Niillä on suunnilleen samanlaiset olosuhdevaatimukset, eivätkä ne kasvutapansa puolesta todennäköisesti vie liikaa tilaa ja valoa toisiltaan, joten rohkenin ryhtyä kokeiluun. Toistaiseksi ne näyttävät viihtyvän. Olisi hienoa, jos niistä jossain vaiheessa tulisi tosi iso ja tuuhea kasvusto.

Rönsyliljan pistokkaat ehtivätkin olla aika pitkään vedessä ennen kuin sain ne istutettua.

Pennimuori- ja rönsylilja-asetelma näyttää vielä vähän harvalta, mutta eiköhän se siitä pikkuhiljaa.

Orkideoista meillä on hengissä enää perhoskämmeköitä, mutta niitä onkin paljon. Ensimmäisenä hankkimamme iso yksilö on selvinnyt hienosti jo yli vuoden. Seuraavan hankintaerän pienistä vaaleanpunakukkaisista vain toinen on jäljellä, mutta sekin on ollut täällä nyt reilun vuoden ajan ja nähtävästi pärjäilee. Viime kesänä saatu kirjavakukkainen on tosi hyväkuntoinen. Sen kukkavanat eivät kuivahtaneetkaan heti kukinnan jälkeen, ja näyttää kuin niistä olisi pian versomassa jotain - se olisikin ensimmäinen meillä kukintansa aloittanut orkidea. Näiden lisäksi meille tuli vielä joulukuussa pari uutta, kun ostimme yhden ja saimme toisen mamilta.

perhoskämmekkä
Pieni pinkkikukkainen perhokas, jonka ostimme pari viikkoa ennen joulua. Kukinta on nyttemmin jo päättynyt.

Toveri Krotin vanha viirivehka, joka noin vuosi sitten vaikutti olevan aivan kuolemaisillaan näyttää selvinneen siitä, mikä sitä nyt ikinä vaivasikaan. Sen lehdet eivät enää tummu ja kuihdu sitä mukaan, kun niitä aukeaa, ja niinpä se alkaa taas käydä tuuheammaksi. Koska luulimme sen olevan pian poissa pelistä, ehdimme kuitenkin jo hankkia "tilalle" uuden taimen, ja pian mami myös lahjoitti oman vanhan yksilönsä meille. Se tosin taitaa olla laatuaan pikkuviirivehka. No, nyt meillä on joka tapauksessa kolme viirivehkaa, ja kun mukaan laskee palmu- ja laikkuvehkan sekä peikonlehden, voinee todeta, että taloudessamme on vehkoja jo ihan tungokseksi asti.

Pikkuviirivehka, otaksun.

Ei sillä, etteikö meillä olisi ihan ylipäätäänkin aikamoinen huonekasvitungos. Näin äkkiseltään laskien meillä on yli kolmekymmentä kasviyksilöä yli kahdestakymmenestä eri lajista. Haaveilen vielä ainakin muutaman uuden lajin hankinnasta. Lisäksi pistokkaita on jo nyt vesipurkeissa kasvattamassa juuria ja odottamassa sopivaa istutushetkeä. Enkä toistaiseksi vielä koe tämän viidakon olevan mitenkään ylettömän työläs tai edes sisustuksellisesti haastavakaan.

Uusin hankintamme on pieni käärmekaktus.

3.1.2018

Kolmen luontohaasteen loppusummaus ja alkavan vuoden suunnitelmia

Silloin kun kyse on leppoisasta harrastuksesta, en yleensä halua sotkea siihen minkäänmuotoista kilpailua tai edes sellaisiin haasteisiin osallistumista, jotka voisivat aiheuttaa suorituspaineita ja tärvätä koko lystin. Joskus kuitenkin lähden leikkimielisesti kilpasille tai saatan tempautua mukaan vaikkapa johonkin haasteeseen kaiken uhallakin. Vuosi 2017 oli siitä poikkeuksellinen, että luontoharrastukseni sai yhtäaikaisesti kylkeensä peräti kolme tällaista tekijää. Nyt on aika koostaa suuri loppusummaus niiden tuloksista.

Kurjenrahka

Friskala

Suomen satavuotissynttäreiden kunniaksi potkaistiin käyntiin niin monta eri Suomi 100 -aiheista tempausta, kisaa ja haastetta, että suurimmasta osasta tuskin ehdin edes kuulla. Itse päätin tarttua vain kahteen. BirdLife Suomen Tunnista sata lintulajia -haaste vaikutti heti joltain, mihin haluaisin osallistua. Kun luin Metsähiipparin blogista pohdinnan Sata hetkeä luonnossa -haasteen aloittamisesta, aloin tuumia, josko kokeilisin sitäkin ihan mielenkiinnosta.

Näiden kahden Suomi 100 -aiheisen luontohaasteen lisäksi menneen vuoden retkeilyllisiä puuhiani leimasi kahdenkeskinen lintupinnakisa pikkusiskoni, toveri Pöllen kanssa. Tarkoituksena oli yksinkertaisesti havaita mahdollisimman monta eri lintulajia vuoden aikana. Kisa ei rajoittunut Suomen sisälle, mutta reiluuden nimissä ulkomaanpinnoja sai laskea vain, jos kilpakumppani oli mukana samalla reissulla.

Miten nämä sitten sujuivat?

Kurjenrahka

Kurjenrahka

Tunnista sata lintulajia -haasteen kanssa poukkoroitiin eteenpäin ailahtelevaisen kevään mukana. En ottanut itselleni mitään lisähaasteita siihen, kuten lintujen valokuvaamista tai määrittämistä joltain rajatummalta alueelta, mutta asetin tavoitteekseni toukokuun alkupuolen. Huhtikuun lopulla oltiin niin lähellä sataa, että ajatus haasteen saamisesta valmiiksi jo ennen vappua alkoi hiukan kutkuttaa, mutta annoin tilanteen kuitenkin soljua omalla painollaan. Niinpä satanen tuli täyteen toukokuun toisena viikonloppuna Satakunnan kalssikkoretkemme aikana.

Sadas lajini oli hiukan hämmentävästi hömötiainen, jota en oikeasti ollut onnistunut kohtaamaan kertaakaan ennen toukokuuta. Kertooko tämä jotain hömötiaisten harvinaistumisesta vai siitä, miten vähän liikuin hömötiaisten suosimissa maastoissa alkuvuoden aikana? Hauska sattumus on sekin, että Satakunnan retken jälkeen havaintoja taulukkoon naputellessani unohdin juuri hömötintin, joten hetken aikaa luulin retkeltä paluuta seuraavana päivänä bongaamani mustakurkku-uikun olleen se sadas laji.

Puurijärvi

Sata hetkeä luonnossa -haasteen ideana oli tosiaan pysähtyä tarkkailemaan ympäristöään, kokemaan ja ihailemaan Suomen monimuotoista luontoa esimerkiksi joka viikko parin pienen hetken ajaksi. Kriteerinä pidettiin noin tunnin mittaista luontohetkeä, ja samalta päivältäkin sai laskaea useamman hetken eri paikoista. Alun perin ajattelin, että tekisin oman blogipostauksensa jokaisesta luontohetkestä, mutta pian huomasin, että etenkin pidempien retkien ja aivan lyhyiden lähimetsäseikkailujen kohdalla tämä systeemi ei oikein toimisi. Niinpä aloin niputtaa niitä yhteen.

Nuuksio

Matsalunlahti

Alussa tuumin myös, että eiköhän sellaiset pari retkeä tai ainakin määritelmällisesti kelpoa luontohetkeä eri kohteilla tulisi toteutettua aivan automaattisesti joka viikko, mutta ei se niin itsestäänselvää ollutkaan. Mielikuvani siitä, että vietän suurimman osan vapaa-ajastani ulkoilmassa, pohjautuukin pitkälti niihin aikoihin, kun nuorempana asuin vielä maalla. Nykyisessä kaupunkiarjessa ulkoilmaharrasteita tulee harjoitettua selkeästi harvemmin. Vähintään tunnin mittaisia hetkiä luonnossa ei välttämättä tapahdu edes joka viikko, etenkään silloin, kun ulkona vallitsee ankara kökkötalvi.

Näin ollen numerot olivat koko kevättalven ja kevään ajan selkeästi jäljessä kahden luontohetken viikkotavoitteesta. Kuitenkin suunnilleen puolivälissä vuotta saavutinkin jo numeron 50/100. Harppauksen saivat aikaan aivan pienet, arkiset lähimetsäseikkailuit, joita olin dokumentoinut kevään ja alkukesän aikana ja joista sitten sain tehtyä koostepostauksen kesäkuussa. Samanlaiset pikkuretket kuittasivat paljon myös syyspuolelta vuotta. Suuri vaikutus oli myös sieniretkeilyinnollani ja tietysti lokakuun alun vaellusreissulla. Pari päivää vaellukselta paluun jälkeen tulikin tehtyä haasteen viimeinen retki.

Kuusisto

Haastetta oli ihan mukavaa kasata blogiin, mutta välillä jännitti, tuleeko satanen täyteen, ja lisäksi sekoilin laskuissa. Ajoittain olin myös vähän hämmentynyt siitä, miten monta luontohetkeä miltäkin retkeltä olisi asianmukaista laskea. Esimerkiksi jos saman kansallispuiston sisällä on vietetty ensin monta tuntia lintutornilla ja sitten vielä yksi metsässä polkuja tallaten, onko silloin oltu kahdessa eri paikassa ja koettu kaksi eri luontohetkeä vai pitäisikö koko retki kuitenkin laskea vain yhdeksi? Päädyin kahteen.

Sata hetkeä luonnossa oli myös siitä erityisen kiva haaste, että sen myötä tuli todellakin kiinnitettyä erityistä huomiota juuri niihin pieniin lähimetsissä ja muuallakin kaupunkiluonnossa vietettyihin hetkiin, sillä ilman niitä en olisi varmastikaan saavuttanut satasta ennen vuodenvaihdetta. Nimittäin isompia reissuja tulee aina loppujen lopuksi tehtyä vähemmän kuin iltakävelyjä lähimetsässä, keväänmerkkien havainnointikierroksia joutomailla tai ihan spontaaneja sieniretkiä.

Petteby

Seili

Yyteri

Lintupinnakisan kanssa mentiin myös paikoin jännittävissä tunnelmissa, mutta lopulta minä selvisin voittajaksi reilun 180 lajin tuloksellani. En oikeastaan ollut kovin yllättynyt voitostani, sillä toveri Pölle oli kesällä ja syksyllä viikkokausia niin tiiviisti kiinni töissä ja alkutalvella niin väsynyt, ettei hän pahemmin bongannut. Itse taas suhasin kesän aikana ympäriinsä kuin mielipuoli ja missasin oikeastaan vain muutamia viikkoja loppuvuodesta sairastelujen takia. Yllättävän tasaista oli kuitenkin. Me molemmat jäimme hiukan 200 pinnan haamurajan alapuolelle, ja minä voitin Pöllen vain 11 lajin etumatkalla.

Meillä kummallakin oli listallamme lajeja, joita toinen ei ollut havainnut. Pölle suoriutui paremmin petolinnuista, minä sorsista ja ylipäätään merilinnuista. Molemmilta jäi myös kokonaan havaitsematta lukuisia aivan tavanomaisia lajeja, joihin olisi voinut olettaa törmäävänsä ihan sattumaltakin vähintään kerran vuodessa. Esimerkiksi minä missasin kaikki pyrstötiaiset ja Pölle harmaapäätikat. Niiden sijaan meillä oli listoillamme kaikkea jännittävää, kuten vaikkapa rantakurvi, jonka me molemmat bongasimme toukokuussa, ja valkoselkätikka, jonka kävin kuittaamassa vuoden toiseksi viimeisenä päivänä.

Kylmäpihlaja

Finby

En ole koskaan ennen laskenut, miten monta lintulajia olen havainnut yhden vuoden aikana. Ainoat pinnalistat, joita olen aiemmin pitänyt, ovat elämänpinnat, eri asuinpaikkojeni ikkuna- ja kotipihapinnat sekä tiettyjen reissujen retkipinnat. Vuodenpinnojen laskeminen olikin hauska kokeilu. Kuten sanottua, ei ollutkaan itsestäänselvää, että edes kaikkia aivan tavallisia lajeja tulisi kohdattua joka vuosi ilman aktiivista yrittämistä, jota en tosiaan tehnyt loppujen lopuksi kovin paljoa. Oli myös kiva nähdä, minkälaiseen tulokseen sitä ylletään näin letkeällä otteella. Olosuhteet huomioon ottaen olen tyytyväinen tulokseeni.

Pärkänvuori

Olennaisinta koko hommassa oli kuitenkin aivan ennennäkemätön motivaatio tehdä linturetkiä outoihinkin paikkoihin ja aikoihin ja sen myötä saadut aivan uskomattomat kokemukset. Ilman tätä kisaa olisin monta kokemusta köyhempi. Lisäksi silloinkin, kun mälsät sääolosuhteet, retkiseuran puute, oman fiilikseni velttous ja internetin ihmemaailman koukuttavuus olisivat hyvinkin voineet johtaa kotisohvalle jäämiseen, muutaman pikku ajatuksen suominen pinnakisalle sai minut yllättävän usein liikekannalle. Mitä kaikkea olisinkaan missannut, jos olisin jäänyt kotiin? Kannatti todellakin ryhtyä leikkiin!

Salamajärvi

Nyt lienee kohdallaan kysyä itseltään, jäikö bongausvaihde päälle.

En ole ihan varma, miten suhtautua siihen, että olen jo nyt useamman kerran selannut viimevuoden havaintojani pohtien, miten voisin tänä vuonna ylittää itseni. Noin yleisesti ottaen en ole ikinä ollut sellainen lintuharrastaja, jolle pitkät havaintolistat ovat touhussa olennaisinta, enkä haluakaan olla. Minulle seikkailut ja elämykset, villien eläinten kohtaaminen ja niiden elämän rauhallinen tarkkaileminen luonnossa ovat niitä tärkeimpiä seikkoja tässä, enkä halua vahingossakaan lipsua urheiluhenkisyyden puolelle.

Kun pinnakisa ei oikeastaan muuttanutkaan asennettani itse lintuja kohtaan, vaan lähinnä lisäsi omaa motivaatiotani retkeilyyn ja sitä myötä vei minut aiempaa monipuolisempiin seikkailuihin, olen päättänyt pitää listaa vuodenpinnoista myös tänä vuonna. Olen kuitenkin luvannut itselleni, ettei minun tarvitse yrittää ylittää itseäni, eikä välttämättä olla edes siskoani tai ketään muutakaan parempi. Kunhan nyt pidän pientä pöhinää päällä, jotta saisin jatkossakin motivoitua itseni samalla tehokkuudella liikkeelle ja uusien elämysten pariin.

Sattmark
 
Teijo

Ruissalo

Entä mitenkä muiden luontoaiheisten haasteiden laita tänä vuonna?

Ajattelin, etten ainakaan toistaiseksi lähde toteuttamaan mitään blogihaasteita tai muita sellaisia juttuja, jotka vaativat aktiivista raportointia. Opiskelu on nähtävästi jo nyt syönyt aktiivisuuttani bloggauksen parissa, joten kevään opintosuunnitelmani huomioon ottaen olisi ihan tyhmää yrittää sitoutua johonkin pitkäkestoiseen blogihaasteeseen, jota pitäisi ehtiä ja jaksaa huomioida säännöllisesti. Olisi kauheaa, jos bloggaaminen saati luonnonharrastus alkaisi muuttua pakkopullaksi, joka kaipaa jatkuvaa huomiota silloinkin, kun ei lainkaan jaksaisi tai ehtisi.

Alustavasti olen kuitenkin hahmotellut vuoden retkikalenteria, joka toki sisältää myös hiukan tavoitteita. Haluaisin muun muassa ehtiä nukkua enemmän öitä ulkona, kun kerran rakastan sitä niin paljon. Kaavailen telttailu- tai muuta yöpymisretkeä keskimäärin joka toiselle kuukaudelle. Lapin-vaelluskin tietysti kutkuttaisi, samaten taas jonkinlainen ulkomaanreissu. Katsotaanpa nyt kuitenkin alkuun, miten tämä vuosi lähtee etenemään, eikä oteta liikoja paineita suunnitelmista ja tavoitteista. Mennään sinne, minne jalat vievät.

Tuorla

Vaarniemi

Tätä koostetta pikkuhiljaa kasaillessani valitsin kuvitukseksi satunnaisia otoksia menneen vuoden retkiltä ja linkitin kuvatekstit retkipostauksiin. Kahdesta viimeisestä en tosin ole postannut. Kävin välipäivinä sekä nuotioretkellä Tuorlan rannassa että lintubongauspyrähdyksellä Vaarniemellä. Tuorlassa oli harmaata ja sateista, Vaarniemellä lempeää ilta-aurinkoa ja kuutamon valoa. Niihin tunnelmiin olikin mukavaa päättää monipuolinen retkeilyvuosi.

#suomi100 #100hetkeäluonnossa #100lintulajia