30.5.2017

Seikkailua ja juhlatunnelmia

Tämä toukokuu on ollut aivan loputtoman ihana. Vaikka joka viikonloppu on ollut jotain suunniteltua ohjelmaa, minkä johdosta vapaamuotoinen ulkona oleskelu on jäänyt lähinnä arkipäiviin, en ole oikeastaan erikoisen pahoillani. Intensiivisen täyteenbuukatut viikonloput vain ovat toukokuuta. Vuoden parhaasta ajasta on saatava kaikki irti, ja se vaatii suunnitelmia.

Yksi aivan mahtava toukokuinen perjantai ja sitä seuraava lauantai tuli vietettyä ystävien seurassa pääkaupunkiseudulla. Opiskelukaveriporukastamme kaikki - minua ja Krottia lukuun ottamatta - ovat nyt muuttaneet pikkuhiljaa Helsingin yliopiston vaikutuspiiriin, ja perjantai-illan ohjelmassa olikin toveri Lilla Millan tupaantuliaisten viettäminen.


Juhlat olivat oikein viihtyisät, ja niiden jälkeen lähdimme vielä seikkailemaan iltahämärässä Mätäjoen maisemiin fiilistelemään kevätillan tuoksua, katselemaan lintuja sekä tietysti pyydystämään pokemoneja. Meikäbönde siis pääsi sivistämään itseään jälleen yhden stadilaisluontokohteen verran. Mätäjoki - tuo upeasti nimetty puro, josta olen kuullut paljon täkäläisiltä luontoharrastajakavereiltani - on nyt valloitettu.

Joella uiskenteli lähinnä sinisorsia, mutta etsiskelimme parvesta innolla värivirheisiä yksilöitä, joita Lilla M oli aiemmin nähnyt. Yhdessä pusikossa nukkui varmaan kaksikymmentä harakkaa. Olin jo jotenkin odottanut kuulevani satakielen laulua tällä retkellä, mutta hiljaista oli. Mustarastas ja punarinta kuitenkin lavertelivat. Kaikkiaan Mätäjoki vaikutti tosi hauskalta paikalta, johon olisi kiva tutustua vielä paremmin.


Jäimme joukolla yöksi juhlakalun luokse, sillä olimme suunnitelleet lisää yhteistä ohjelmaa seuraavalle päivälle. Aamupäivällä heräilimme laittamaan brunssia - eikä mitä tahansa brunssia, vaan pienten herkkujen brunssia, jossa kaikki tarjottavat olivat pieniä.

Meillä oli miniherkkusieniä, viiriäisenmunia, minikasvis- ja lihapyöryköitä, pieniä rieskasia, minipaprikaa, kirsikkatomaattia, minisuolakurkkuja, minijuustoja, pieniä pepperoneja, prinssinakkeja, pientä pekonia, minivesimelonia ja miniananasta.


Pienten herkkujen brunssi oli kerrassaan veikeä idea ja toteutus täysi kymppi. Ruokaa vain oli aivan ylettömästi liikaa, joten emme saaneet kaikkea tuhottua yhdeltä istumalta. Onneksi päivän ohjelmassa oli myös kävelyretki Nuuksiossa, ja niinpä vain pakkasimme ylijääneet herkut kylmälaukkuun ja otimme mukaan retkieväiksi.


Uskokaa tai älkää, Nuuksio lukeutuu myös niihin pääkaupunkiseudun luontokohteisiin, joista olen vain kuullut mutta joissa en ole ikinä itse käynyt, joten meikäböndeliinin sivistyksen taso saikin nyt roimasti lisäkohennusta yhden viikonlopun aikana. Päätimme reippailla ihan vain Haukankierroksen ympäri ja pysähtyä evästauolle kierroksen loppupuolella järvenrantamaisemiin.

Koska päivä oli hyvin lämmin ja aurinkoinen, oli Nuuksiossa luonnollisesti paljon muitakin ihmisiä. Poluilla porukkaa tuli yllättävän vähän vastaan, mutta parkkipaikalle ei meinannut edes päästä, kun jengi oli jättänyt autojaan miten sattuu pitkin tienpenkkoja (hiukan hasardia - mitä jos palokunnalla olisi asiaa tänne?), ja tietysti tulipaikoilla kävi kova vilinä.


Rakennevikainen polveni on viime aikoina taas vihoitellut etenkin portaita ja jyrkkiä rinteitä alaspäin tultaessa, joten olin iloinen, kun onnistuimme valitsemaan sellainen kiertosuunnan reitillä, että suurin osa pitkistä portaikoista mentiin ylös- eikä alaspäin.

Toki koivuallergian kannalta valinta oli puolestaan vähän huono, sillä siitepölyaikaan ei olisi hyvä kauheasti hengästyä ulkona päiväsaikaan, etenkään juuri lämpimällä poutasäällä, mutta tukkoisuus ja yskäisyys on huomattavasti vähemmän häiritsevää kuin vihlova polvi.


Metsässä ei ollut vielä kunnolla vihreää, mutta silmut pullistelivat, osa koivuista oli jo hiirenkorvilla, maasta puski pintaan monenlaisia versoja ja sinivuokot sekä paikoin valkovuokotkin kukkivat. Elettiin juuri sitä hetkeä ennen kuin maisema räjähtää tosissaan vihreäksi - sitä hetkeä kun kaikki näyttää vain odottavan sopivaa tilaisuutta ryöpsähtää kasvuun.

Äänimaisema oli oikein keväinen, kun punarinnat, peipot, pajulinnut ja rautiaiset lauloivat ympärillä. Taivaalla viiletti muutama haarapääskykin, ja tuuli oli lämmin. Pohjoisrinteillä näkyi kyllä paikoin vielä ihan kunnolla jäätäkin, oletettavasti sellaisilla paikoilla, joihin talven aikana muodostuu paksuja jääseinämiä.


Ohitimme yhden tulentekopaikan, jossa oli jengiä ihan pipona. Hiukan otti päähän, kun porukka piti roihuavaa avotulta maastopalovaarasta huolimatta - aivan kuin kukaan niistä kymmenistä ihmisistä ei muka olisi tajunnut katsoa säätiedotetta. Toisellakin tulipaikalla oli roihut pystyssä, mutta ihmisiä ja meteliä oli sentään hiukan vähemmän. 

Löysimme järven rannasta sopivan kohdan, johon asettua evästauolle, ja jäimme herkuttelemaan. Aurinko porotti niin, että tuntui tosi kesäiseltä. Lukuisat kalalokit näyttivät olevan jo pesintäpuuhissa. Rannassa hengaili tavipariskunta, joka osoitti melkoista pelottomuutta ihmisiä kohtaan. Järvellä uiskenteli myös silkkiuikkuja ja tavallisia sorsia.





Evästauon jälkeen jatkoimme matkaa kohti parkkipaikkaa. Nuuksio teki kyllä oikein hyvän ensivaikutelman. Maisemat olivat mitä hienoimmat, reitit selkeitä ja hyväkuntoisia (mitä nyt paikoin tosi töyssyisiksi ja vaikeakulkuisiksi tallautuneita) ja taukopaikat mukavan oloisia (niitä holtittomasti roihuttelevia ihmisiä lukuun ottamatta). Palaan mielelläni uudestaan, kun taas olen niillä nurkilla retkeilymaastoja etsiskelemässä.


#100hetkeäluonnossa (36/100 ja 37/100)

28.5.2017

Rantakurvi räntäsateessa

Tuossa edellisviikolla, kun kesästä ei ollut vielä tietoakaan ja päivästä toiseen sateli vähän mitä sattuu, tapasin pitkästä aikaa erästä vanhaa kaveriani, joka oli sattumoisin Turussa käymässä. Ajattelimme pelkän kaffelassa istuskelun sijaan mennä säätä uhmaten johonkin lähiluontokohteeseen vähän ulkoilemaan, ja olinkin alustavasti katsellut, että Friskalanlahdella oli havaittu lintuharvinaisuuksia, joten siellä voisi olla kiva piipahtaa, jos vaikka sattuisi vielä näkemään jotakin.



Elin kuitenkin jossain oudossa harhakuvitelmassa, että edellisenä iltana Friskalassa havaittu rantakurvi olisi jo aivan varmasti poistunut paikalta (koska olihan havaintotietoihin merkitty, että lintu oli noussut lentoon), eikä mustapäätaskukaan voisi enää mitenkään olla maisemissa (kun oli niin kauhea sääkin). Niinpä en ollut varsinaisesti liikkeellä vakavalla bongausmielellä - lähdin kotoa pelkin kiikarein varustautuneena.

En myöskään jaksanut kiireessä etsiskellä sadetakkiani, joten sain sitten jännätä, mitä taivaalta mahtaisi kaatua niskaan, kun pääsisimme perille kohteeseen. Sinä aikana, kun istuimme Café Brahessa odottelemassa toveri Pöllen liittymistä seuraan, tuli vuoroin vettä, räntää ja rakeita. Bussia venatessamme saimme ihailla oikein rankkaa raesadetta, mutta perillä Friskalassa paistoikin aurinko - joskin aika uhkaavien pilvien lomasta.


Heti bussista noustessamme tajusimme, että olisi todellakin kannattanut varustautua kaukoputkin. Autojen määrästä parkkipaikalla ja tienpenkoilla saattoi päätellä jo paljon. Heti ensimmäisen kohdalle osuneen bongarin kanssa vaihdettiinkin muutama sana ja saatiin tietää, että molemmat pikku rarit olivat edelleen havaittavissa. Miksi aina putki jää kotiin silloin, kun se pitäisi ehdottomasti olla mukana?

Liityimme bongareiden rivistöön kiikaroimaan rantaniitylle, mutta tasku ei ollut näkösällä. Jatkoimme siis matkaa, jotta ehtisimme käydä tornillakin ennen kuin taivas repeäisi, sillä uhkaavan synkät pilvet lähestyivät ja kauempana lahden yllä näytti jo satavan jotain. Seuraavan bongariporukan kohdalla pysähdyimme kuitenkin taas kyttäämään, sillä näköpiirissä oli parvi kahlaajia, joiden seassa saattoi hyvinkin lymyillä vaikka rantakurvi.

Ja siellähän se! Onneksi lintu oli ihan kohtuudella kiikarinkataman päässä, joten kevyellä kenttävarustuksellakin pärjäsi. Harvinaisuuden havaitseminen sai toki porukan niin juhlatuulelle, että ihan tuntemattomillekin tarjottiin kaukoputkea hetkeksi lainaan. Päästiin siis katsomaan xenusta vähän tarkemminkin jonkun randomin bongarin putkella. Kiitos!


Hetken riemuittuamme jatkoimme reipasta kulkua tornille päin. Taivaalta alkoi tulla jotain lumen tai rännän tapaista, mutta sadekuuro loppui onneksi yllättävän nopeasti. Tuuli kuitenkin aika reippaasti, ja ilma oli kolea. Tornilla ei yllättäen ollut pahemmin ketään - ehkä koska rarit näki paremmin tieltä - joten saimme höpötellä hassuja jopa ihan keskenämme. Lahdella kävi kova vesilintuvilinä. Kiikariin osui muun muassa pari heinätavia ja lapasorsaa.

Lietteillä liikuskelevasta kahlaajaparvesta erotti helposti rantakurvin nyt, kun sitä osasi jo etsiä. Yhtäkkiä kaikki kahlaajat nousivat siivilleen, kun varpushaukka syöksyi parven keskelle ja sieppasi saaliikseen yhden kovaonnisen yksilön. Hetken kaikki jännäsivät, oliko se juuri se rantakurvi, mutta ei sentään. Haukka olikin napannut vain jonkin tyllin, ja bongarit huokasivat helpotuksesta, kun rantakurvi laskeutui taas lätäkölle haukan poistuttua paikalta.


Koska halusimme ehtiä palata takaisin keskustaan vielä, kun voisimme matkata samalla bussinvaihdolla, emme jääneet tornille pitkäksi aikaa. Läksimme reippaasti takaisin bussipysäkin suuntaan, mutta pysäkkiä lähestyessämme näimmekin jo bussin kaartavan esiin mutkan takaa ja tajusimme, ettemme voisi enää ehtiä siihen. Niinpä käännyimme takaisin liittyäksemme niittyä tsuumailevien bongareiden rivistöön odottelemaan seuraavaa, reilun kymmenen minuutin päästä tulevaa vuoroa.

Mustapäätasku olikin juuri sillä hetkellä esillä ja useamman bongarin putkessa. Rynnistin kauheaa kyytiä paikalle, mutta ehdin nähdä vain lyhyen väläyksen ennen kuin komea tirpunen pudottautui takaisin heinikon kätköön. No, pääasia, että kuitenkin näin sen. Pakko tosin myöntää, etten olisi pystynyt määrittämään sitä niin nopeasta vilauksesta, jos en olisi tiennyt jo valmiiksi, mitä katson. Valitettavasti lintu ei tullut enää uudestaan esiin ennen kuin meidän piti lähteä.


Oli kyllä ehdottomasti hyvä ajatus lähteä holtittomasta säästä huolimatta tällaiselle pienelle päiväkävelylle Friskalaan. En olisi välttämättä ollenkaan vaivautunut liikkeelle, ellei kaveri olisi ollut käymässä ja päivään olisi kaivattu jotain hauskaa sisältöä, joten suuri kiitos kuuluu kyllä hänelle motivaattorina toimimisesta.

#100hetkeäluonnossa (35/100)

27.5.2017

Kukkamessupäivä Uudessakaupungissa

Viime lauantain vierailumme Uudessakaupungissa taisi olla tämän vuoden ensimmäinen kunnon kesäseikkailu. Sää oli lähes helteinen ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta - mukavaa vaihtelua viime viikkojen lumisateeseen! Puissa alkoi jo näkyä pieniä lehtiä ja kukkia, nurmi vihersi ja jokunen laulava kerttukin kuultiin päivän aikana. Kun viralliset kesäfiilisaurinkolasinikin (!) olivat mukana reissussa, niin eiköhän tässä kohtaa voisi jo ihan puhua kesästä.

Kesäfiilistä! 

Kävimme Ugissa tietysti Minifarmi- & Kukkamessujen takia kuten viimevuonnakin. Suurin osa päivästä tulikin vietettyä messualueella, ja saimme hankittua mukavasti uusia taimia parvekepuutarhaamme sekä tietysti tuliaisiksi mamille. Kukkamessut olivat jälleen pienestä koostaan huolimatta ihan käymisen arvoiset. Paikallisten pientuottajien osastoilla oli tarjolla monenlaisia taimia suhteellisen edullisin hinnoin.

Tältä näyttää Ugin Kukkamessujen taimimyyntiosastoilla - runsaasti erilaisia pikkutamia asiallisin hinnoin.

Samettikukatkin olivat sen verran edullisia ja hyvälaatuisia, että hankimme jokusen.

Ostettuamme kaipaamamme kasvit, jätimme saaliin Uudenkaupungin Marttojen pitämään taiminarikkaan ja suuntasimme tutustumaan messujen muuhun tarjontaan. Sisähallissa sisustus- ja käsityöpuolella oli ehkä eniten niitä kaikille messuille tyypillisiä osastoja, jotka on jo moneen kertaan nähty, mutta oli siellä seassa ihan mielenkiintoisiakin juttuja.

Lomarakentamis- ja koneosastoilla puolestaan oli aika vähän annettavaa meille ei-omokotiasujille-ja-ei-kesämökin-omistajille. Lahjakkaan moottorisahataiteilijan työnäytöstä oli kuitenkin hauska seurata. (Olen haaveillut, että osaisin itsekin tehdä puuveistoksia moottorisahalla.)

Martoille iso kiitos taiminarikan pitämisestä!

Lastut lensivät.

Vaikka sisähallissa oli ehkä vähiten nähtävää, siellä pääsi ainakin hetkeksi piiloon auringonpaisteelta.

Ja kukka-asetelmat olivat kyllä nättejä!

Minifarmi-puolella viihdyimme pidempään, sillä eläimet olivat tietenkin tosi hauskoja. Räpsin niistä myös miljoona valokuvaa, koska miksi ei. Kanien estekisat olivat juuri päättymässä, kun saavuimme paikalle, mutta ei se mitään, sillä ehdimme kuitenkin nähdä muutamia kaneja, ja se on tietysti olennaisinta. (Entisenä kaninomistajana olen puolueellisesti sitä mieltä, että ne ovat kaikkein söpöimpiä. Krotin mielestä söpöimmät olivat minipossu ja Karvakaveri-berninpaimenkoira.)

Katsaus maatilan eläimiin: 1) karitsainen 2) röhköposso 3) "tukka hyvin, kaikki hyvin" -alpakka 4) kili.


Messuilla tuntui tänä vuonna olevan jotenkin hiukan vähemmän ruuhkaista ja vähemmän törmäileviä haahuilijoita. Tunnelma oli muutenkin oikein mukava. Loputtomiin emme kuitenkaan messualueella hengailleet, vaan suuntasimme kaikki osastot kierrettyämme taiminarikan kautta takaisin kaupungille ravinnonhakuun. Onhan toki messualueellakin perus pyttipannu- ja makkarakojuja, mutta halusimme aterioida ravintolassa.

Ravintelivalintamme oli tällä kertaa Gasthaus Pooki, joka osoittautuikin oikein tunnelmalliseksi ja mainioksi paikaksi. Valitettavasti kumpikaan ruokalistan edullisista kasvisvaihtoehdoista ei soveltunut minulle allergioiden vuoksi, mutta tavallisen raatopihvihampurilaisen pystyin onneksi ottamaan - ja se olikin kyllä todella herkullinen! Palvelukin pelasi ihan kohtuudella. Paikasta jäi oikein hyvä fiilis.

Gasthaus Pookin hampurilainen oli maittava eikä edes mitenkään liian iso.

Ennen paluumatkalle lähtöä seikkailimme vähän ympäriinsä kaupungilla. Ihailimme Kaupunginlahden Pasklahden maisemia, havainnoimme lintuja ja fiilistelimme kesäistä säätä. Lahdella näkyi selkälokkeja ja kalatiiroja. Pajulintujen laulua kuului jo vähän joka puusta, ja muutama kerttukin oli jo äänessä. Oli tosi mukavaa. Tykkään Ugista aivan hurjasti. Paikka on juuri sopivan pienen ja rauhallisen oloinen minun makuuni olematta kuitenkaan mikään ällöttävä käpykylä.

Yritin ottaa postikorttikuvaa...

Pasklahdella oli taas kaikkea paskaa. Miksi aina pitää heitellä roskia maastoon?

Kotimatkalla kiersimme jälleen maisemareittiä Uudenkaupungin edustan saaristossa. Koska Edväisen venerantaan tauolle pysähtyminen on jo perinne, teimme niin nytkin. Oli hiukan tuulista, mutta tarkenimme kuitenkin seikkailla shortseilla, ja tunnelma oli kerrassaan kesäinen, vaikka olikin vähemmän vihreää kuin viime vuonna samaan aikaan.

Kivikossa tuli vastaan käärme, ja vaikka kyseessä olikin vain rantakäärme, laittoi se silti vähän miettimään pikkukengissä ympäriinsä hyppelemisen mielekkyyttä. Siellä, missä yksi käärme viihtyy, saattaa viihtyä se toinenkin. Niinpä palasimme aika pian autolle ja jatkoimme matkaamme Turkuun.

Edväinen. Edväisissä. Edväisessä. Edväisten rannassa. Miten se pitäisi sanoa? (Kuva on Krotin kännykältä.)

Ja ihan selkeästi kesä. <3

Urbaanista luontoseikkailusta Uudenkaupungin rannoilla kilahtaa #100hetkeäluonnossa-haasteeseen numero 34/100, ja reissun jälkeen vuodenpinnalaskurini näytti tyylikkäästi tasalukua 120.

Yhteistyössä: Minifarmi- & Kukkamessut
Sain blogiyhteistyön kautta ilmaisen sisäänpääsyn messuille.

25.5.2017

Puurijärven lintumaraton 3/3: Kärjenkallio ja satasen saavutus

Pönötettyämme reippaat kahdeksan tuntia aloillamme Tornien taiston merkeissä, jatkoimme retkipäiväämme Puurijärvellä suuntaamalla Kärjenkalliolle. Siltä puolelta en ollutkaan aiemmin päässyt katselemaan järveä, sillä edellisellä Satakunnan retkellämme jäin vain Kärjenkallion parkkipaikalle autoon kärsimään yöllä alkaneesta allergiakohtauksestani. (Se olikin eeppisen kurja kokemus - minussa ei ollut neliösenttiäkään, joka ei olisi ollut punainen, turvoksissa ja kutiava - enkä vieläkään tiedä sen aiheuttajaa.)


Vaikka aamulla oli ehkä ollut hitusen viileä sää, iltapäivällä alkoi olla jo oikeastaan kuuma. Taisi 15 asteen raja paukkua, ja ilman takkia pärjäili mainiosti. Varsinkin, kun kuljimme metsän läpi kohti rantaa, tuli suorastaan hiki. Metsässä oli kaunista, vehreää ja viihtyisää. Pajulintu ja tiltaltti lauloivat - kuulosti ihan keväältä. Mukavaa vaihtelua lumisateeseen!



Osa porukastamme jatkoi Kärjenkallion tornille, joka on muistaakseni Suomen suurin lintutorni tai ainakin yksi suurimmista. Minä valitsin mieluummin lintulavalle jäämisen, koska inhoan korkeita paikkoja. Lavaltakin pystyi oikein hyvin kiikaroimaan järven tämän kolkan lintuja. Punasotkia oli näkösällä useampia, kaulushaikaran tuuttailu kuului jälleen ja ruskosuohaukka saalisteli ruovikon yllä. Aurinko häikäisi. Taivas oli pilvetön ja huikaisevan sininen.



Jossain vaiheessa lintulavalle ilmaantui isompi joukko ihmisiä, jotka olivat ilmeisesti mukana jollakin opastetulla retkellä. Koska sekaan ei meinannut enää mahtua, eikä puheensorinan läpi oikein kuullut enää lintujakaan, siirryimme takaisin metsään maleksimaan ja odottelemaan kavereita takaisin korkealta tornilta. Jalat olivat kyllä sen verran väsyksissä seisomisesta, että maleksiminen vaihtui pian istuskeluun ja laulavien lintujen kuunteluun.


Kunhan seurueemme oli taas kasassa ja olimme palanneet parkkipaikalle, jatkoimme vielä retken viimeiselle yhteiselle pysähdykselle, lounastauolle Huittisiin, ennen autokuntien hajautumista omille suunnilleen. Siltäkin pysähdykseltä saatiin vielä yksi retkipinna - varpunen! Se olikin retken havaintolistan 67. laji. Ihan mukava tulos näin lyhyeltä reissulta.

Kotona sitten naputellessani viikonlopun haviksiani vuodenpinnalaskuriini sain ilokseni huomata, että sata oli tullut täyteen. Sadas laji oli vähän koomisesti hömötiainen, jota en oikeasti ollut onnistunut koko alkuvuoden aikana havaitsemaan, vaikka tavallisesti niitä näkee ja kuulee etenkin talvisaikaan ruokinnoilla ihan sikana. Jotenkin hassua, mutta pääasia, että satanen on nyt saavutettu.

Minun ja toveri Pöllen kahdenkeskisessä vuondepinnakisassa kirin tämän seikkailun myötä parinkymmenen lajin verran edelle, mutta sittemmin Pölle on kyllä tasoittanut hyvin. Sadan luontohetken blogihaasteessa mennään nyt numerossa 33/100.

#tornientaisto #100lintulajia

PS. Hyvää pyyhepäivää, liftaritoverit! ;D

24.5.2017

Istutus- ja kylvöhommia

Nyt kaikki kevään aikana esikasvatetut, Uudenkaupungin kukkamessuilta hankitut ja mamin puutarhasta haetut taimet on viimein istutettu parvekkeelle. Siellä alkaakin taas näyttää ihan tosissaan puutarhalta. Ahkeroimme viikonloppuna myös kaupunkiviljelyhankkeen kautta saamiemme kasvatuslaatikoiden parissa, ja niin kylvöt kuin istutuksetkin tulivat sielläkin valmiiksi. Sitten vain jännätään, miten kasvit lähtevät kasvuun ja pärjäävät.

Talven aikana ränsistynyt keijukaispuutarha kukoistaa taas parvekkeellamme.

Parvekepuutarhan istutuksissa mentiin kyllä aikalailla kasvit edellä. Ulkoasuasioihin paneudutaan joskus toiste. (Olisihan se ihan jees, ettei esimerkiksi tuo uusiokäyttöön otettu vanha roskis näyttäisi niin paljon roskikselta.)

Samettikukkia on nyt kaikkialla. Viinisuolaheinät odottavat vielä omaa paikkaansa.

Ensimmäinen kurkunkukka on jo auennut.

Esikasvatimme maissia ja auringonkukkaa viljelylaatikkoa varten. Oli yhtä riemua yrittää istuttaa niitä ulos, kun taimien juuret olivat täysin solmussa keskenään ja puuskainen tuuli meinasi katkoa kaikki varret saman tien.

Yksi viljelylaatikoistamme valmiina. Emme oikeastaan odota kovin pitkää ikää noille auringonkukille...

Huomenna suuntaan muutamaksi päiväksi seikkailulle Viroon, mutta pari blogipostausta ilmestyy kuitenkin loppuviikon aikana. Palailen tänne juttelemaan taas jossain vaiheessa ensi viikolla. Aurinkoa!

22.5.2017

Puurijärven lintumaraton 2/3: Tornien taisto

Kaiken maailman älyttömistä tapahtumista Tornien taisto on mielestäni yksi parhaista. Kerran vuodessa lintuharrastajat nousevat lintutorneihin aamuviideltä seistäkseen siellä havainnoimassa lintuja kahdeksan tuntia putkeen, ja eniten lajeja listalle saanut joukkue voittaa. Tänäkin vuonna kisattiin reilussa 320 tornissa ympäri maan, joten ilmassa oli jälleen suuren urheilujuhlan tuntua.

Itse osallistuin taistoon Puurijärveltä, jonne joukkueemme saapui jo kisaa edeltävänä iltana. Heräilimme aamulla puoli viiden aikoihin taistotornissamme vietettyämme siellä koko yön. Aurinko ei vielä ollut noussut horisontin ylle, mutta taivaanranta hehkui jo. Aamutoimet suoritettuamme ryhdyimme listaamaan havaintoja. Laulavia lintuja oli aamuyöllä äänessä niin paljon, että yksittäisiä ääntelijöitä oli vaikea erottaa toisistaan.


Kaulushaikaroita tuuttaili järvellä peräti kaksi. Lokkiparvesta löytyi kolmen yleisemmän lajin lisäksi muutama pikkulokki. Ruskosuohaukkoja näkyi myös useampia ruovikon yllä saalistamassa. Ensimmäisen tunnin kuluessa saimme taistopinnalistaan 32 lajia. Niistä seitsemän oli minulle lisäksi vuodenpinnoja, joten aloin olla tosissani optimistinen, että tätä menoa saisin sadan lintulajin haasteen päivän aikana täyteen.

Parin seuraavan tunnin kuluessa lista piteni jo 45 lajiin, mutta sen jälkeen tyhjäkäytiin aika pitkään ja lista piteni vain pienin nykäyksin. Kevään ensimmäiset räystäs- ja haarapääskyt tuli havaittua, mutta parvesta ei kovalla etsimiselläkään löydetty törmäpääskyä, vaikka niitä olikin nähty samalla paikalla edellisinä päivinä. Pari harmaasorsaa spotattiin järveltä, ja yllättäen havaittiin myös uivelopariskunta.


Samalla, kun yritimme havaita ja määrittää kaikki linnut, joita havaittavissa oli, napostelimme retkieväitä ja söimme toiset aamiaisetkin. Myöhemmin aamulla pakkasimme yöpymiskamppeet pois yleisön tieltä, sillä taistopäivänä torneissa tuppaa käymään aika paljon porukkaa, joille kisaajien on sitten tarkoitus esitellä lintuharrastusta. Meidän tornillammekin vieraili lopulta kolmisenkymmentä yleisön edustajaa sekä yksi paikallislehden toimittaja, mikä oli aika hauskaa.


Aiempina vuosina olen osallistunut Tornien taistoon muutamassa eri tornissa Turun seudulla, mutta miltei joka kerta joukkueessa on ollut suunnilleen samoja tyyppejä, paikallisia luontoliittolaisia. Tänä vuonna, kun turkulaista luontoliittolaisjoukkuetta ei ollenkaan koottu, pääsin kätevästi kokeilemaan jotain ihan uutta.


Aamuyöllä oli yllättävän lämpimän tuntuinen sää, kun plussa-asteita oli muutama ja ilma oli miltei tyyni. Aamun edetessä alkoi kuitenkin hytisyttää, kun tuuli nousi navakaksi ja aurinkokin vetäytyi pilveen. Onneksi oli riittävästi vaatetta mukana, niin tarkeni kuitenkin pönöttää tornissa. Myöhemmin aurinko tuli esiin, ja sää lämpeni taas, mutta sen myötä onnistuimme tietysti polttamaan naamamme aurinkorasvasta huolimatta.


Välillä itse kukin lähti tietysti pois tornista huussireissulle, lämmittelyhyppelylle tai komppaamaan pusikoista lintuja esiin. Komppausreissut tosin tuottivat vähänlaisesti tulosta. Sen sijaan joukkueen jäsenistä kolme kuuli kaukana kukkuvan käen maastossa käppäillessään, mutta ääni ei kuulunut tornille asti, joten taistopinnaksi sitä ei voinut laskea. Vuodarilistaani se kuitenkin pidensi, ja käen kukuntaa on joka tapauksessa aina ihanaa kuunnella.

Äänteleviä lintuja oli muutenkin vähän vaikea havaita saati määrittää, sillä järven kulmalta alkavan joen virtapaikka kohisi sen verran kovaa, että se peitti kaikki hiljaisemmat äänet alleen. Muutaman lajin kohdalla kävi myös niin, että vain yksi joukkueesta kuuli ääntelyn, mutta muut eivät erottaneet sitä kohinan yli tai eivät ehtineet kuulla koko ääntä. No, sitä nyt sattuu paremmissakin piireissä.



Taistopinnojen loppulukemaksemme tuli 56. Tavoitteenamme oli päästä yli kuudenkympin, ja toinen torni samalla järvellä voitti meidät muutamalla kymmenellä lajilla. Vähän toivomisen varaa olisi siis ollut, mutta ihan hyvä tulos tämäkin. Muutama peruslaji jäi harmillisesti havaitsematta - hömötiaisen pahuskin ilmaantui tornin nurkille laulamaan vasta pari minuuttia taiston päättymisen jälkeen - mutta sitä se aina on. Ei lintuja voi komentaa ilmaantumaan paikalle, jos ne eivät ole ilmaantuakseen.


Kokosin tähän lopuksi vielä tällaisen sääkuvakollaasin taistopäivältä. Siitä näkyy hauskasti pilvilautan lipuminen ylitse. Ilman sen tarjoamaa suojaa auringolta olisimme kyllä tulleet ihan keitettyinä hummereina kotiin retkeltä. Nyt olimme sentään vain suhteellisen kevyesti punaposkisia.

Tämä tornilla pönöttäminen menee #100hetkeäluonnossa-haasteeseen numerolle 32/100. Retkipäivä jatkui vielä Tornien taiston jälkeen visiitillä Kärjenkalliolle, mutta siitä lisää retkiraportin viimeisessä osassa.

#tornientaisto

21.5.2017

Pikkukalajuttuja

Puhuinkin jo aiemmin keväällä kuoreista, niistä hauskoista pienistä lohenkaltaisista kaloista, jotka täällä Turussa nousevat Halistenkoskeen kudulle vapun alla. Ilmeisesti saaristossa samat kalat tunnetaan norsseina, ja se saattaa olla muutenkin tunnetumpi nimi. Ainakin olen havainnut, että vähemmän kala-asioihin vihkiytyneistä tuttavistani useammat tietävät norssin olevan kala, mutta kuoretta on luultu niin kasviksi kuin paikkakunnaksikin.

Toveri Mölysammakon elämyssynttäreiden lisäksi ehdimme tänä keväänä käydä kahtena muunakin päivänä kuorekoskella. Halisissa järjestettiin kutunousun alkupuolella hauska kuoreenpyyntitapahtuma, johon osallistuimme Krotin ja Vötkylän kanssa suurella innolla. Paikan päällä paistettiin ja savustettiin kuoretta yleisölle maistiaisiksi, lainattiin haaveja ja kahluusaappaita, jotta halukkaat pääsivät kokeilemaan lippoamista, sekä jaettiin tietoa näistä kaloista.

Lippoaminen on hauskaa, ja tämäkin kuva voisi olla hyvä #päivänpeppu!

Emme ottaneet kahluusaappaita, vaan suuntasimme rantaan pelkällä haavilla varustautuneina. Haavin liikuttaminen kovaa virtaavassa koskessa on yllättävän raskasta. Touhussa tuli nopeasti hiki ja kädet väsyivät. Siksi olikin näppärää vuorotella, niin pääsi välillä pitämään taukoja. Siinä tuli kyllä päivän treenit kuitattua.

Kovasta huitomisesta huolimatta emme saaneet yhtään kalaa haaviin. Onneksi järjestäjät lykkäsivät mukaamme pussilliset ylijääneitä kuoreita, koska olimme paikalla juuri ennen tapahtuman päättymistä. Pääsimme siis herkuttelemaan tuoreilla kaloilla kuitenkin, vaikka omaa saalista ei tällä yrittämällä tullutkaan.

Kuoretapahtumassa oli esillä sekä raakaa että kahdella tavalla kypsennettyä kuoretta.

Seuraavana iltana sitten onnistuimmekin saamaan kuoreita kiinni jo ihan omin käsin, kun olimme liikkeellä parempaan aikaan, iltahämärässä, jolloin koski ihan vilisi hopeakylkisiä. Alkuillasta olisi ehkä ollut tarpeen päästä keskemmälle koskea saadakseen mitään kiinni, mutta hämärällä kuoreita oli niin paljon, että rannaltakin sai.

Hyvä kalastushetki Halistenkoskella.

Muutaman päivän päästä tulimme jälleen auringonlaskun aikaan paikalle, nyt toveri Naakkulin kanssa, mutta tällä kertaa emme olleet enää aikeissa kalastaa, sillä meillä oli jo riittävästi saalista pakkasessa omiin tarpeisiimme. Halusimme vain katsella kalojen nousua koskeen. Asetuimme rantakivikkoon kytikselle, ja kyllähän niitä kuoreita siellä näkyi hauskasti hyppimässä vastavirtaan. Kaloja meni aika harvakseltaan, joten oli jännittävää seurata, milloin seuraava yksilö vilahtaisi ohitse.

Samalla tarkkailimme, kuinka toinen seurue nosti haavikaupalla kuoreita ylös koskesta ja pakkasi ne elävinä muovipusseihin sätkimään. Pienet lapsetkin olivat mukana. Hyvää esimerkkiä lapsille - juuri niinhän se toimii - lippoa koski tyhjäksi ja sullo kalat pusseihin tukehtumaan! Kotona sitten mietitään, kuka ne kaikki fisut perkaa, käyttää tai säilöö. Jos kukaan ei jaksa enää iltamyöhällä käsitellä kaikkia, menevätkö turhat kalat vain roskiin?

En oikein jaksa ymmärtää enkä hyväksyä sellaista meininkiä, että pyydetään saalista niin paljon kuin vain jaksetaan, eikä suinkaan vain sen verran kuin tarvitaan, ja vielä kohdellaan eläimiä siinä ohessa ihan miten sattuu. Niin, ja näytetään lapsillekin, että näin on hyvä toimia. "Miltä tuntuisi, jos joesta nousisi iso kala ja laittaisi sinut muovipussiin?" olisi isäni sanonut, jos olisin itse tehnyt jotain tuollaista kersana. (Joo, minua on selvästi "peloteltu" Maddu-tarinoilla.)

Mistä tietää, että on kuoreiden kutuaika? No, kuolleista edellisenä yönä rantaan ajautuneista kaloista.

Tältä keväältä kuoreiden nousu on nyt tietysti jo reippaasti takana, mutta jos haluat päästä pyytämään näitä fisuja, suuntaa apajille ensi keväänä suunnilleen vappua edeltävällä viikolla. Rantaan ajautuvia kaloja on käsittääkseni ihan luvallista napsia paljain käsinkin kiinni, mutta haavilla pyytämiseen tarvitaan asianmukainen kalastuslupa.

Näistä parista Halistenkoskella vietetystä iltahetkestä listattakoon #100hetkeäluonnossa-haasteeseen osat 30 ja 31. (Hauskasti menee tämä numerojärjestys ajallisesti aivan sikin sokin, kun postaan milloin mistäkin seikkailuista - välillä eilisistä, välillä parin viikon takaisista. Mitä näitä nyt on.)