17.4.2017

Mökkiretkellä Kurjenrahkassa 2/4: Auringonnousu Savojärvellä

Olen kuulemma sanonut joskus viime keväänä, että toukokuussa ei ole aikaa nukkua. Esitin saman näkemyksen edellisviikonlopun retkellä uudestaan, mutta toukokuun sijaan puhuin nyt jo huhtikuusta. Pahempi juttu. Jos meininki jatkuu samanlaisena, en ehkä nuku enää kevään ja alkukesän kuukausina ollenkaan. Onneksi en harrasta yötaivaan kuvaamista tai muuta vastaavaa - muuten en ehtisi nukkua enää ikinä.

Kurjenrahkassa vietetystä mökkiretkiviikonlopusta tuli siis heiluttua aika suuri osa valveilla. Nousin molempina aamuina viideltä, vaikka iltaisin pääsin telttaan vasta puolenyön tietämillä. En pitäisi tätä mitenkään erikoisen positiivisena asiana, elleivät retkiaamut olisi todellakin olleet kaiken sen väsymyksen arvoisia, joka sunnuntai-iltana ja seuraavana maanantaina oli väistämättä edessä.


Lauantaiaamuna meitä olikin aika iso porukka jalkeilla jo aamuviiden jälkeen lähdössä seikkailemaan. Retken kahdeksasta osanottajasta vain kaksi päätti jäädä nukkumaan pidempään. Olimme aikeissa kulkea majoituspaikaltamme Rantapihasta pitkospuureittiä seuraillen ihan vain lyhyen matkan päähän Savojärven luoteiskulmalle tarkkailemaan aamunkoittoa.

Toiveenamme oli päästä kuulemaan teerien soidinpulinaa Lammenrahkan suunnalta. Olimme elätelleet toivoa, että voisimme ehkä jopa nähdä teerisoidinta Savojärven jäällä, mutta järvi oli jo puoliväliin saakka sula, joten se mahdollisuus alkoi olla olematon. En edes tiedä, onko Savojärvellä koskaan nähty teerisoitimia, mutta teoriassa se voisi olla ihan otollinen paikka.



Yöllä oli ollut muutama pakkasaste, ja maa oli kuurankukkien peitossa, lätäköt jäässä ja ilma kirpeän kylmää. Kun heräilin vähän ennen viittä teltassa, ympäröivä metsä oli vielä täysin pimeä ja hiljainen, mutta jo puoli tuntia myöhemmin aamun alkaessa pikkuhiljaa valjeta, ryhtyivät ensimmäiset punarinnat laulamaan.

Pian hämärän metsän äänimaisema oli pullollaan punarintojen kirkkaana helkkyvää liverrystä ja rastaiden huilusäveliä ja säksätystä. Illalla havaitut joutsenet huutelivat edelleen järvellä, ja kurkien toitotusta kantautui jostain kauempana suolta. Pari soidintavaa lehtokurppaakin lensi taas muutaman kerran ylitsemme.


Istahdimme  järven rantaan sopivan avoimelle paikalle, mistä oli hyvä näköala nousevan auringon suuntaan. Teeriä ei näkynyt eikä kuulunut, mutta jo pelkässä auringonnousussa ja aamun lintukonsertissa riitti elämystä kerrakseen. Auringonnousut ovat oikeastaan aina tosi hienoja, mutta tämä oli kyllä ihan poikkeuksellisen hieno.

Taivaalla oli jonkin verran pilviä muttei kuitenkaan liikaa. Maisema oli mitä miellyttävin: avara ja rauhallinen järvi, vänkyräistä vanhaa metsää ja rantapenkalta lähelle vedenpintaa vajonneita outoja mäntyjä. Aluksi taivaanranta syttyi hehkumaan kellertävänä, sitten väri syveni oranssiksi, pian se oli räikeän pinkki ja lopuksi kuulaan keltainen, kun itse aurinko kohosi metsänrajan yläpuolelle.



Valo levittäytyi lämpimän oranssinhehkuisena pitkin maisemaa. Toisella rannalla siintävä Rantapihan sauna ja sitä ympäröivät puut näyttivät hetken aikaa aivan tulenpunaisilta. Oikeastaan tunnelma oli aika samanlainen kuin tyypillisissä postikorttikuvissa Lapista, mikä tuntui tietysti tässä kohtaa vähän absurdilta, kun oltiin kuitenkin vain puolen tunnin ajomatkan päässä Turusta. Olisi siis ihan kohdallaan lätkäistä samanlaisia kuvia Turun seudun matkailumainoksiinkin.


Istuimme siinä, kunnes kylmyys alkoi hiipiä jäseniin ja auringonnousun värit taivaanrannassa tasoittua niin, että maltoimme jättää kyttäyspaikkamme ja lähteä paluumatkalle Rantapihan suuntaan. Nyt se hienompi näköala alkoi olla itse metsä- ja suomaisema ympärillämme, kun aamuauringon säteet kultasivat puiden latvukset.


Eteneminen kävi hitaasti, kun tuon tuostakin oli pysähdyttävä dokumentoimaan älyttömän värisiä valo-olosuhteita. Pilvisen taivaan väri oli vasta taittumassa yönsinisestä päivän valkoiseen, korkeimpien puiden latvukset kylpivät nousevan auringon valossa, ja huurteisessa suokasvillisuudessa näkyi harmaan ohella jännittäviä violetin sävyjä.


Välillä piti myös kääntyä katsomaan taakseen ja räpsiä kuvia puiden takaa pilkahtelevasta auringonkehrästä. Oli taas sellainen fiilis, ettei oikein tiennyt, minne päin katsoa ja miten päin olla, kun kaikkailla ympärillä oli niin kaunista. Siinä sitten taiteili vuoroin etuperin, vuoroin takaperin, välillä kyykyssä ja välillä kylkimyyryä jäisillä pitkoksilla yrittäen pysyä jaloillaan. Pilasin samalla kavereilta mahdollisuudet saada eeppisiä retkifiilistelykuvia, kun seisoin tyyliin päälläni aina siellä, minne muut yrittivät tähdätä kameransa.



Kun palasimme Rantapihan päärakennukselle, siellä vielä nukuttiin, joten jäimme pihamaalle istuskelemaan keinuihin ja käymään läpi aamun lintuhavaintolistaa. Aamun edetessä alkoi ilmakin lämmetä - sää lauhtui plussan puolelle - joten enää ei tullut pahemmin kylmäkään, vaikka kökötti ulkona. Tämä oli kyllä yksi kuluneen vuoden hienoimmista aamuista toistaiseksi. Olen niin kiitollinen siitä, että sää suosi aamuretkeämme ja että jaksoin herätä ja lähteä liikkeelle.

Lisää kuulumisia samalta retkiviikonlopulta luvassa vielä parin postauksen verran, kunhan ennätän kasata ja naputella. Tässä lopuksi tällainen raajaselfie, jossa esittelen hajonneita kynsilakkauksiani. Reipas retkeily ja siistit kynnet harvoin mahtuvat samaan pakettiin. Valitsen yleensä retkeilyn kynsien kustannuksella. Sitten otan tällaisia kuvia.



#100hetkeäluonnossa (16/100)

Tässä linkki retkikertomuksen alkuun ja tässä linkki seuraavaan osaan.

2 kommenttia: