18.10.2017

Tillandsia xerographica homehtui pois

Ilmakasvit ovat ihania. En vain tajua, miten saisin ne pysymään hengissä. Luulen tekeväni teoriassa kaiken ihan oikein, mutta silti aina feilaan. Nyt minulta menehtyi salvadorintillandsia (Tillandsia xerographica), se isokokoinen yksilö, jonka sain keväällä HUONE ett RUM -lifestylepuodilta. Arvatkaa, paljonko pännii.

Se oli iso ja hieno. Pidin sitä näkyvällä paikalla tv-tasolla ja olin siitä aika ylpeä. Kerroin siitä kauhujuttuja kavereilleni (jotka uskovat sinisilmäisesti kaiken, mitä sanon kasveista, joten voin asiantuntijan statukseni varjolla aina välillä jekuttaa heitä tarinoimalla erikoisen näköisistä huonekasveistani vaikka mitä - kunnes juttu menee liian pitkälle ja jään kiinni). 

Alkaessani tutkia, olisiko tämä tillandsia enää mitenkään pelastettavissa, nyhdin irti sen alimmaisia lehtiä, kunnes huomasin kasvupisteen päässeen kokonaan mätänemään.

Yritin pitää salvadorintillandsiastani hyvää huolta ja noudattaa Living with Air Plants -kirjasta saamiani vinkkejä sen hoitoon. Uppokastelin sen noin kerran kuussa. Lannoitin sitä pari kertaa kesäkaudella. Ravistelin veden huolellisesti pois sen lehtiruusukkeesta aina kastelun jälkeen ja jätin sen muutamaksi tunniksi nurin pyyhkeen päälle. Se sijaitsi avoimella, ilmavalla paikalla hyvässä valossa. Silti se yhtäkkiä vain homehtui hengiltä.

En aio hankkia uutta, sillä hinta on niin kova ja epäonnistumisen pelko todellinen. 

Ilmakasveistani myös Tillandsia caput-medusae ja T. melanocrater näyttävät voivan vähän huonosti, joten arvelen, että seuraavaksi menehtyy jompi kumpi niistä. Sen sijaan T. ionantha on hyvässä kunnossa, tai ainakin se on ryhtynyt kasvattamaan hurjasti uusia juuria, joten sen suhteen uskallan olla toiveikas. T. argentea 'Mexico' on puolestaan hämmentävä, sillä sen lehdenpäät kellastuvat jatkuvasti, vaikka muuten se vaikuttaa voivan ihan kohtuullisesti.

Lehtiruusuke oli sisältä aivan homeessa.

Miksi tämä on niin vaikeaa? Ovatko asuntomme olosuhteet vain aivan harvinaisen epäedulliset tillandsioille? Pitäisikö niitä ryhtyä kuivamaan kastelun jälkeen tuulettimella? Vai onko uppokastelun kesto puolesta tunnista tuntiin liian pitkä? Viitsiikö tähän kämppään enää hankkia lisää ilmakasveja? Nyt ollaan taas kysymysten äärellä.

12.10.2017

Vaellusmuistoja Salamajärveltä ja oppitunteja olosuhteiden huomioimisesta

Tuulen humina massiivisten ikihonkien latvuksissa. Sateen ropina huppuun. Töyhtötiaisten pirteä tirritys ja hippiäisten piiskutus. Kostean syksyisen metsän tuoksu, sienten ja sammalien tuoksu, maan tuoksu. Leirinuotion savun haju hiuksissa ja vaatteissa. Harmaa taivas, vihreä sammal, punaiset marjamättäät, lämpimän punertavat männynoksat ja syysasuisten lehtipuiden kirkkaat keltaisen ja oranssin sävyt. Suoraan mättäiltä napsittujen, sateen raikkaaksi pesemien puolukoiden kirpeä makeus ja variksenmarjojen mehuisa maku.

Tämä aarniometsässä vietetyn hetken tunnelma nousee päällimmäisenä mieleeni, kun ajattelen viimeviikkoista vaellusreissuamme Salamajärven kansallispuiston nurkilla.

Vahvoina muistoista nousevat myös iltahämärässä ylitetyn värikylläisen suon seisahtunut tunnelma, epäilyttävän kellertävän jokiveden miellyttävä maku, laajoissa kivikoissa ja liukkailla pitkospuilla taiteilun hermojaraastava jännitys, ruskan kaikki värit, korpin raakunta, joutsenten huudot, metsämyyrän pienten tummien silmien tuijotus, harmaa järvimaisema, solisevat virrat, elämäni parhaat vaellusruuat, illat tulen valossa, yöt sumuisessa säkkipimeydessä sekä tiaisten ja punatulkkujen äänet odottamattoman aurinkoisena aamupäivänä.

Kulkiessamme läpi Ison Koirakankaan vanhan metsän kohtasimme tällaisen vaikuttavan maastoesteen. Onneksi sillä hetkellä sade oli rauhoittunut sen verran, että rohkenin napata kameran nopeasti esiin taskusta ja räpsäistä.

Jostain syystä päällimmäisenä ajatuksissani eivät ole märkyys, kylmyys, loputtomalta tuntuva vapina, yskä, nuha, kurkkukipu ja yleinen heikotus. Ehkä tämä on taas se minun päässäni aika usein aktivoituva "ikävät asiat jätetään omaan arvoonsa" -juttu, jonka ansiosta vaeltaminen näyttäytyy mielikuvissani vallan mukavana puuhana, vaikka tosiasiassa siihen sisältyykin joskus myös eräitä epämukavampia seikkoja. Niihin lukeutuu mahdollinen sairastuminen vaellusolosuhteissa.

Minä vilustuin jälleen, joten meidän piti luopua leikistä ja lähteä kesken matkaa kotiin.

Olimme suunnitelleet haahuilevamme Salamajärven maisemissa liki viikon, mutta palasimmekin kotiin jo muutaman retkipäivän jälkeen. Toki osasyynä tähän päätöksen oli myös se, että toveri Krotti oli nukkunut yönsä aivan systemaattisen huonosti, joten hän alkoi käydä väsyneeksi, unettomat yöt ahdistivat ja jatkuva sade lannisti häntä. Myös yöllä pyörimisestä kipeytyneet hartiani äänestivät kotiinlähdön puolesta.

Aallot riensivät kohisten Koirajärven harmaalta selältä ja särkyivät rantakivikkoon.

Sairastumiseni johtui pitkälti kahdesta kerrassaan amatöörimäisestä virheestä. Olin todellakin aliarvioinut sen, miten vakavasti ihmistä alkaa siinä kohtaa paleltaa, kun kaikki on enemmän tai vähemmän märkää. Lisäksi en ole nähtävästi vieläkään sisäistänyt astman merkittävää vaikutusta tällaisiin asioihin.

Vaikka olin liikkeellä hyvin vettäpitävässä kurapuvussa, jatkuva sade puski väkisin sisään takin hihoista ja kaulahuivia pitkin myös pääntiestä kastellen hihat ja kaulukset. Hiukset eivät pysyneet täysin hupun sisällä, vaan pääsivät osin kastumaan. Vanhat kumisaappaani alkoivat taas vaihteeksi vuotaa. Ilma oli niin kosteaa, että kaikki tuntui jatkuvasti hiukan nihkeältä.

Ylitimme Tauslamminnevan tihenevässä hämärässä. Päivät olivat lyhyitä. Valoisaa aikaa ei riittänyt kovin pitkiin päivätaipaleisiin. Piti kiiruhtaa, ettei pimeä yllättäisi ennen leiripaikalle pääsyä.

Illalla leirissä minulla ei ollut riittävästi kuivaa ja siten lämmintä päällepantavaa, sillä en halunnut riskeerata yövaatteiden kuivana pysymistä ottamalla niitä käyttöön ennen nukkumaanmenoa - leiriaskareissa tarvittiin kuitenkin jatkuvasti sitä samaa, sisäpuoleltakin paikoin märkää takkia ja vuotavia saappaita - joten piti sinnitellä parilla pitkähihaisella, jotka nekin olivat tietysti pian aika kosteat.

Niinpä hytisin kylmästä kaiken aikaa, jos en kävellyt reippaasti, sahannut halkoja tai muuten heiluskellut ympäriinsä. Tulen lämpökään ei tepsinyt, eikä kamppeita pystynyt oikein kuivattelemaan nuotiolla, kun taivaalta vain vyöryi vettä. Alkumatkan yöpymispaikkamme olivat erilaisia laavuja, joten kuivaa ja kunnolla tuulensuojaisaa sisätilaa ei tullut vastaan. Autiotuvat olisivat olleet edessä vasta vaelluksen loppupuolella, sillä etenimme Hirvaan kierrosta vastapäivään.

Koska olin jo valmiiksi kylmissäni, hytisin vielä makuupussissakin koko iltayön, kunnes tein ehkä vähän hasardin mutta hyvin tarpeellisen siirron ja puin yökerrastojen päälle vielä hiukan kävelystä nihkeät patikkatrikooni. Krotin vaihtovaatteista löytyi myös yksi vapaa kuiva paita lainaksi, ja vaikka se olikin ohut, siitä oli paljon apua. Pidin myös pyyhettä ylimääräisenä peittona. (Vähänkö olen raju repa!) Sama hytinäkuvio toistui yöstä toiseen, mutta onnistuin kuitenkin saamaan itseni aina lopulta lämpimäksi puolenyön jälkeen ja nukkumaan.

Kun heräilimme aamun puolelle siirtyneiltä yöuniltamme Nielujärven nurkalla Matkusjoen suulla sijtaitsevalla laavulla, aurinko pilkahti esiin. Hetken oli hyvin valoisaa, pisarat kimalsivat ja ruskan värit hehkuivat.

Kotiin ja PEF-mittarin ääreen päästyäni havaitsin, etten potenut pelkästään hiukan epämukavaa ja vain potentiaalisesti riskaabelia hengitystieinfektiota vaan myös hiukan viheliäisempää astmatulehdusta. Astman pahenemisen hoitaminen niissä olosuhteissa olisi ollut isompi haaste - ja sen kanssa vaelluksen jatkaminen myös ehkä melkoisen epäterveellistä ja tyhmää touhua.

Öisin oli vain pari astetta plussan puolella, joten kylmän ilman hengittämiseltä ei olisi voinut välttyä (en omista hengitysilman lämmitintä, mutta nyt kyllä harkitsen hankintaa), eikä yleistä palelemista olisi voinut auttaa kuin vasta parin päivän päästä autiotuvalla. Kortisonipillereitä oli mukana vain yhden vuorokauden annos aivan akuutteja allergiahätätilanteita varten. Satunnaiselta nuotionsavulle altistumiselta olisi voinut pelastua vain lopettamalla tulien tekemisen kokonaan, koska sateessa nuotio nyt tietenkin savuttaa aina.

Siinä kohtaa minä todella tiedostin, miten hyvän päätöksen olimmekaan tehneet, kun olimme päättäneet suunnata tien varteen, törsänneet pienen omaisuuden taksimatkaan päästäksemme takaisin automme luokse ja lähteneet yön selkään reissaamaan kohti kotia. Jos sateen ja unettomuuden lannistama toveri Krotti ei olisi ollut mukana pitämässä meistä molemmista huolta, olisinko ollut jääräpäisempi ja jatkanut kylmissäni eteenpäin rynttäämistä?

Vastapaistettu lämmin rieska nostattaa kyllä mielialaa, oli fiilis miten tautinen tahansa! Ihmettelen, miksen ole itse koskaan hoksannut, että retkikeittimellä voi kokkailla paljon muutakin kuin yllätyspataa.

No, onpahan tämän myötä ainakin sisäistetty taas muutama hyvin olennainen seikka.

Ensi kerralla viikoksi sateeseen lähtiessäni otan mukaan ainakin pari ylimääräistä lämmintä kerrastoa, jotta vaatteidenvaihtojatkumo märistä nihkeiden kautta kuiviin vaihettuisi paremmin, eikä öisin tarvitsisi hytistä ja keksiä erikoisratkaisuja. Hankin ehkä uudet kumisaappaat. Hengitän öisin maskin läpi tai pidän ohuen huivin sijaan vähintäänkin paksua pipoa naaman päällä. Kiinnitän entistä enemmän huomiota sateen pitämiseen kuoritakin ulkopuolella. Pakkaan kokonaisen kortisonikuurin mukaan.

Nyt voisi osuvasti kysyä: "Miten meni noin niinku omasta mielestä?" Vastaukseni olisi kaikesta huolimatta, että ihan hyvin, vaikka koko homma menikin lopulta päin prinkkalaa.

Lähtisin joka tapauksessa uudestaan vaikka heti. Ei kaduta, vaikka haastavasta sääennusteesta huolimatta menimme. Sitä kyllä kadun, etten puntaroinut riskejä ja varautunut niihin yhtään paremmin kotona ennen lähtöä. Harmittaa myös, että piti törsätä taksikyytiin, mutta sellaista sattuu. Oppimiskokemuksia olosuhteiden huomioimisesta ja omista fyysisistä rajoitteista tämä vaelluksenpätkä todellakin tarjosi.

Kauniiden tunnelmakuvien jälkeen pitää kyllä pläjäyttää retken todellisuus tiskiin näin postauksen päätteeksi. Siellä satoi noin 90 % ajasta. Välillä satoi vähemmän, välillä vähän enemmän. Nielujärvellä tuli ihan kaatamalla.

Tässäpä nämä ensimmäiset fiilikset reissusta. En ehkä postaa mitään perinteistä patikkakertomusta retkestämme vaihe vaiheelta, sillä etenimme suhteellisen lyhyen pätkän Hirvaan kierrosta, jonka reittiselostuksen voi lukea Luontoon.fi:stä, ja reissun vaikuttavimmat muistot tulikin jo mainittua tässä. Sen sijaan haluaisin vielä erikseen kirjoittaa ajatuksiani Salamajärvestä vaelluskohteena, sen luonnosta ja reissukokemuksestamme muuten sekä tietysti niistä vaellusruuista. Samalla pääsen jakamaan muutaman kuvan lisää.

Voisin listata #100hetkeäluonnossa-haasteeseen tältä reissulta viisi luontohetkeä, joten numerossa 91/100 mennään. Ollaankin jo ihan odottamattoman pitkällä.

Tähän tulee vielä linkki seuraavaan vaelluspostaukseen.

8.10.2017

Kuukausikollaasi 9/2017

Täällä taas! Ajattelin näin alkajaisiksi postata kuukausikollaasini syyskuulta ja ryhtyä kokoamaan vaelluskuulumisia vasta joskus ensi viikolla. Kun katselin syyskuun kuvakansioitani, ihmettelin hetken, olenko tehnyt mitään muuta kuin sienestänyt. No, kyllä sieltä muitakin juttuja alkoi tulla vastaan, mutta oli tämä syyskuu joka tapauksessa aika sienipainotteinen. Kasasin kollaasiin sienten lisäksi kuvat muutamasta mukavasta tapahtumasta, yhdeltä iltaretkeltä, jolla ei sienestetty, sekä tietysti oman viljelylaatikon auringonkukasta.


Haperoita | Auringonkukka | Limasieniä | Mahdollisuuksien tori | Ruissalo | Veneet esillä | Tieteen päivät & Tutkijoiden yö | Osta tilalta! -päivä | Kärpässieni

Linkit ohjaavat tällä kertaa itse tapahtumien sivuille, eivätkä aiheeseen liittyviin postauksiini, koskapa en ole ehtinyt postata niistä mitään, enkä kaikista välttämättä enää postaakaan.

#kollaasihaaste #kuukausikollaasi

30.9.2017

Haipakkaa haipakkaa haipakkaa

Nyt kyllä hommat kasautuvat. Vaellusvalmistelujen loppukiri, tuntokasvitutkimuksemme purku ja kasvatushuoneen siivous yliopistolla ja vielä Tieteen päivätkin osuivat kivasti kaikki tälle samalle viikonlopulle, joten kiirettä on pitänyt, ja jaksamiseni on myös ollut paikoin aika vähissä. Halusin kuitenkin postata vähän kuulumisia ja ajankohtaan sopivia auringonkukkakuvia nyt vielä ennen kuin blogi hiljenee reilun viikon ajaksi.

Olen siis lähdössä ensi viikolla vaellukselle. Kohteeksi valikoitui Salamajärven kansallispuisto, jonka sisällä ja lähimaastoissa kulkevaa Hirvaan kierros -lenkkiä houkuttelevan kuuloisine leiriytymispaikkoineen olisi tarkoitus hyödyntää reissun runkona. Varsinainen reitti on vajaat 60 kilometriä pitkä ja enimmäkseen tasamaastoa, joten sen voisi periaatteessa kulkea ihan muutamassa päivässäkin, mutta tunnelman vuoksi reissusta on tulossa miltei viikon mittainen.


Keski-Suomessa sijaitseva Salamajärvi oli siitä hyvä kohdevalinta kohtuullisen kiireistä arkea elävälle turkulaiselle, että sinne karauttaa meiltä yhdessä päivässä, jonka päätteeksi ehtii vielä patikoida ensimmäisen etapinkin, kun taas Lappiin lähteminen olisi vaatinut parin ylimääräisen vapaapäivän järjestämistä. Niinpä tunturihaaveet saivat jäädä vielä odottamaan parempaa hetkeä. Todettiin, että on parempi käyttää kaikki käytettävissä olevat päivät rauhalliseen patikointiin etelämpänä kuin päätä pahkaa pohjoiseen reissaamiseen, siellä vauhdilla vaelluksen kiepauttamiseen ja yhtä kovaa kyytiä kotiin matkustamiseen. Rahaakin säästyy matkakuluissa.

On muuten vähän kummallista, että olen jo nyt punninnut ja miltei pakannutkin valtaosan varusteistani, vaikka lähtöön on vielä muutama päivä. Enää ruuat ja joitain vaatteita ja pikkusälää pitäisi lisätä kuormaan. Rinkkani peruspaino - siis koko pakkauksen paino ilman ruokaa ja vettä - asettuu näillä näkymin noin 11 kiloon, mikä taitaa olla peräti keveysennätykseni tältä vuodenajalta. Ei tämä minun "grammanviilaukseni" ihan kevytretkeilyn tavoitteisiin yllä, mutta olen tyytyväinen näinkin. Jos rinkkani kokonaispaino jää huitelemaan maksimissaan noin 15 kilon tienoille, kuljen vielä leppoisasti ja saatan jopa hyppelehtiäkin.


Minulla on ollut aina aika systemaattisesti tapana kokata vaellusruuaksi "yllätyspatana" tunnettua "herkkua" - sitä samaa pienin varioinnein joka aterialla, paitsi aamiaiseksi tietysti aivan erityistä aamiaisyllätyspataa - mutta tällä reissulla siihenkin on tulossa muutos, sillä luvassa näyttäisi peräti olevan ihan oikeaa ruokaa. Ajatus tortilloista ja vastapaistetuista muffinsseista saa kieltämättä veden kielelle ihan eri tavalla kuin parhaimmankaan yllätyspataelämyksen mieleen palauttaminen.

Edellisestä kunnon vaelluksestani alkaa tosissaan olla jo pieni iäisyys, joten olen hurjan innoissani tästä reissusta. Sääennuste näyttää ainakin toistaiseksi melko sateiselta, mutta eiköhän sen kanssa pärjätä, kunhan varusteet vain toimivat. Pakkasin jo kurapuvun ja tiskihanskat rinkkaan, ja nyt parin testailukerran jälkeen rohkenen olla luottavainen myös vanhojen, paikattujen vaelluskumisaappaitteni vedenpitävyyden suhteen.


Kuvista keskimmäisen otin kuun puolivälissä viljelylaatikoiltamme. Muut kuvat ovat parvekkeelle maljakkoon tuodusta kimpusta. Viileä kesä ja lämpöinen syksy ovat johtaneet siihen mukavaan seikkaan, että näin syyskuun lopullakin on vielä auringonkukkia.

Otsikon pitäisi muuten herättää mielikuva haista, joka pakkaa hurjaa vauhtia jollain tapaa haihin liittyvää korttipakkaa tai miksei jotain muutakin pakkaa. Tunsin olevani niin nokkela, kun joskus taannoin keksin tämän puujalkavitsin, enkä suostu tajuamaan, ettei se ole kovin hyvä.

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

23.9.2017

Lähimetsähaahuilua ja kumisaapaspohdintaa

Hämärällä lenkkipolulla kulkiessa on tosi kolkkoa havaita yhtäkkiä jonkun liikkuvan metsän varjoissa ihan lähellä. Onneksi olen kuitenkin useammin itse se, joka siellä varjoissa rapistelee, kuin se, joka lenkkipolulla säikähtää. Tykkään rymytä lähimetsissä, mutta näin syksyn edetessä ja iltojen pimetessä alkaa valoisa rymyämisaika käydä niin vähiin, että varjoissa hiiviskely on paikoitellen väistämätöntä.

Tämän postauksen aiheena ei kuitenkaan ole ihmisten säikytteleminen, vaan havaintoni ja fiilistelyni viime aikojen harhailuistani Runosmäen, Nättinummen ja Impivaaran seudun metsissä. Olen nimittäin taas kunnostautunut lähimetsissä harhailemisessa ja siinä ohessa tietysti myös dokumenttikuvien räpsimisessä. Ihan pimeällä kulkiessani en tosin ole edes yrittänyt ottaa kuvia.

Punainen kärpässieni ilmestyi polun varteen sateisten päivien aikana.

On hiukan hassua, että kesän aikana en taaskaan pahemmin seikkaillut lähimetsissämme, vaan enemmänkin kaikkialla muualla, mutta nyt syksyn tullen olen jälleen alkanut harjoittaa kotikulmien metsissä harhailua. Kesällä oli kai niin paljon kaikkia muita rientoja, että lähimetsäretkille ei tuntunut riittävän enää aikaa. Lenkillä käydessäkin tuli vain kipaistua nopeasti metsän läpi tietä pitkin eksyilemättä sen kummemmin maastoon.

Heti elokuun lopussa kuitenkin vietin yhden illan - tai oikeammin alkuyön - pitkällä kävelyllä Runosmäen metsissä. Kävimme fiilistelemässä myös Nunnavuoren pirunpeltoa, jolla en olekaan vieraillut varmaan yli puoleen vuoteen. Metsä oli tuohon aikaan todella hiljainen paikka, kun hepokatit eivät vielä olleet äänessä, eikä lintujakaan kuulunut. Tunnelma oli jotenkin hyvin seisahtunut ja rauhallinen.

Kävin yhtenä iltana suolla katsastamassa, mikä siellä on meininki.

Meininki oli yllättävän karpaloinen!

Syyskesä toi maisemiin sienet. Olen iloinen siitä, miten hyvää sienimetsää Runosmäestä löytyy. Kunhan välttelee isoimpien vanhimpien liikenneväylien välitöntä läheisyyttä, voi metsän herkkuja kerätä aivan huoletta. Tänä kesänä ja syksynä olenkin ennättänyt sienestämään useammin kuin vuosiin, mikä on tietysti aivan ihanaa, sillä sienestys on ihan suosikkiani ja samoin sieniruuat.

Tämän postauksen sienikuvat otin reilu viikko sitten ollessani kävelyllä metsässä ihan vain keskenäni. Yksin kulkiessa voi rauhassa pysähtyä jumittamaan kaikenlaisten yksityiskohtien ääreen, kun kukaan ei ole alituiseen hoputtamassa tai innostamassa jatkamaan kulkua. Silloin saattaa onnistua puolihämärässäkin dokumentoimaan metsänpohjan värejä ja muotoja ihan kohtuullisesti.

Jokin punalakkinen haperolaji, mahdollisesti viinihapero, mutta en yrittänyt tarkalleen määrittää.

Nämä ovat melko varmasti kangashaperoita. Olen aika suurpiirteinen ja laiska haperoiden määrittämisessä. Normaalisti minulle riittää, että erotan herkulliset ja pahanmakuiset lajit toisistaan.

Tänään ilma oli hyvin lämmin ja leppoisa, kun kävin naapurissa asuvien ystävieni kanssa iltakävelyllä metsässä auringonlaskun aikaan. Samalla testasin vanhojen, kertaalleen hajonneiden ja sittemmin paikattujen vaelluskumisaappaitteni vedenpitävyyttä. Menin kävelyn päätteeksi vielä Runosmäen Mustalampeen hyppimään, eivätkä kengät päästäneet vettä läpi, joten paikkaus näyttäisi onnistuneen.

Pieni luola kallion kyljessä. Ihminen ei mahdu, mutta jokin eläin voisi mahtua.

Olen aikeissa lähteä reilun viikon päästä vaellukselle, ja kaikkein mieluiten lähtisin kumppareilla. Aikanaan vaelsin aina Nokian Trek Plus -saappailla, mutta muutaman vuoden käytön jälkeen kallisarvoiset suosikkisaappaani alkoivat päästää vettä sisään jostain pienestä, näkymättömästä halkeamasta. Olin tosi harmissani, mutta isäni päätti yrittää paikata saappaat taas vedenpitäviksi. Pitkän paikkaus-kokeilu-paikkaus-kierroksen jälkeen nyt ne taitavat olla viimeinkin taas käyttökelpoiset.

Hieno homma, jos paikkaus tosiaan onnistui, sillä olisi sääli dumpata vasta viitisen vuotta vanhat suosikkisaappaat ja lähteä ostamaan uusia. En ole koskaan ollut järin riemuissani mistään vaelluskengistä. Jalkani hiertyvät helposti, jos patikoin märillä kengillä, enkä ole toistaiseksi vielä ollut tekemisissä sellaisten vaelluskenkien kanssa, jotka olisivat olleet täysin vedenpitävät. Vaikka hyvät kumpparit ovatkin suhteellisen painavat, en välitä, kunhan vain varpaani pysyvät varmuudella kuivina.

Tämä paikka oli keväällä pitkään veden peitossa, mutta nyt maasto on ihan kuivaa.

Oikein läheltä katstottuna sammalikko näyttää pieneltä metsältä.

Postaustahtini on nyt kyllä selvästi hiipumassa aikaasyövien yliopistohommien vuoksi, mutta siihen täytynee osata suhtautua positiivisesti. Aion minä kuitenkin ehtiä höpistä tulevasta vaellusreissusta vielä toistamiseen ennen lähtöä. Haluaisin myös saada postattua lisää kuvia sienistä, sillä niitä olen räpsinyt aika paljon tässä alkusyksyn sieniretkien aikana.

#100hetkeäluonnossa (84-86/100)

16.9.2017

Ruissalossa hämärän aikaan

Eräänä syyskuisena iltana tulimme Saaronniemen rannalle katsomaan merta. Hepokatit sirittivät taukoamatta pimeydessä, kun kuljeskelimme rantaan päin. Tuuli tuoksui mereltä ja syksyltä. Auringonlaskun hiipuvat värit hehkuivat vielä taivaanrannassa, mutta valaisemattomilla poluilla tuntui olevan jo säkkipimeää.


Leirintäalueella näkyi yhä porukkaa, eikä rantakaan ollut vielä autio. Pian talvi kuitenkin saapuu ja paikka hiljenee. Vierailen Saaronniemen rannalla usein iltaisin, syksyisin, talvisin ja keväisin, mutta kuumana kesäpäivänä olen käynyt siellä vain kerran. Tyhjä uimaranta vilpoisena vuodenaikana vetoaa minuun. Sen kolkossa, yksinäisessä tunnelmassa on jotain hyvin kaunista.


Kameraani ei ole tehty yökuvaukseen, enkä käsitä, miten sen muistikortille ylipäätään tallentuu mitään, kun räpsin laiskasti kuvia käsivaralta iltahämärässä. Jotenkin kummasti se kuitenkin tapahtuu. Kuvista tulee aina epäselviä, vähän kohisevia ja suttuisia, mutta minulle olennaisinta on se, että saan tallennettua hetken värit.


Aikamme Saaronniemellä kuljeskeltuamme hipsimme vielä Kukkarokiven rantaan katselemaan näkymää Naantalin telakalle päin. Pilvet loimottivat hukkavalosta oransseina. Taivaanrannan himmeät, hiljaiset värit kalpenivat niiden rinnalla. Näkymä oli kiehtovan värikylläinen. Dramaattisista, luonnottomasti valaistuista pilvistä tuli hiukan mieleen Mordor.


Minulla on syksyinen olo. Se on kaihoisa ja tunnelmallinen. Ikävöin keskikesän sinisiä öitä ja lintujen loputonta laulua, mutta rakastan kuitenkin juuri nyt eniten syksyn pimeyttä ja hepokattien huumaavaa soittoa.

#100hetkeäluonnossa (83/100)

14.9.2017

Parvekepuutarha vähemmän edustavana

Joku on ehkä havainnutkin, että tässä loppukesällä olen puhunut aivan ennätysmäisen vähän parvekepuutarhastamme. Laatikkoviljelykin on ollut useammin esillä. Syynä on se, että parvekkeella alkoi jo elokuun alussa näyttää aika kamalalta, emmekä ole ehtineet oikein tehdä mitään asialle, ja niinpä en ole pahemmin hengaillut siellä saati ottanut valokuvia.

Kirvoja ja vihannespunkkeja on tänä kesänä ollut meillä aivan ennätyksellisen paljon. Ne ovat turmelleet valtaosan kasveista, ja niinpä jäljellä onkin pitkälti vain epämääräisiä kuivettuneita käppyröitä. No, jokunen on kyllä pysynyt sitkeästi vihreänä, mutta muuten ötökät ovat saaneet aikaan melkoisen täystuhon.

Tämän kuvan otin pari päivää sitten.

Mutta miten näin edes pääsi käymään, kun hankimme kesäkuussa niitä hienoja torjuntaeliöitäkin? Eikö niiden olisi pitänyt estää tällaista tapahtumasta? Olisi toki, jos ne olisivat selvinneet hengissä riittävän pitkään.

Kylmä kesä koitui torjunaötököiden kohtaloksi. Niiden kehittyminen olisi vaatinut tiettyjä lämpötiloja läpi vuorokauden, mutta monena yönä parvekkeellakin oli niin viileää, etteivät arvokkaat ötökkämme menestyneet ollenkaan.

No, se oli hauska kokeilu. Ehkä pikkasen turhan kallis, mutta siinä vaiheessa, kun päätimme tilata torjuntaeliöitä Biotukselta emme voineet mitenkään tietää, kuinka kylmiä öitä olisi vielä edessä, joten ei sille mitään mahtanut. Ensi kesänä parempi tuuri.

Krassi ja mustasilmäsusanna kukkivat sentään yhä. Tämä iso köynnöskrassi on ehkä tomaattien ohella sitkeimpiä parvekepuutarhamme kasveja. Tuholaiset eivät tunnu haittaavan sitä.

Torjuntaeliöiden potkaistua tyhjää yritimme ja yritimme sumutella kasveja vedellä ja mäntysuovalla, mutta tilanne ryöstäytyi pian käsistä, eikä mikään enää auttanut. Jotkin kasvit pärjäilivät ja pärjäilevät edelleen, mutta toiset menehtyivät.

Kurkkuja ehti kypsyä vain pari hassua ennen kuin kasvusto lakastui. Kurkkuköynnökset eivät olleet ehtineet edes puoliväliin olohuoneen ikkunaa, kun ne jo kuolivat. Viime kesänähän ne olivat tässä vaiheessa peittäneet jo puolet parvekkeen katostakin. Mansikka tuskin selviää ensi kesään. Munakoisoilla ei ole ollut enää aikoihin toivoakaan, eivätkä kesäkurpitsatkaan tuottaneet kuin yhden käppyräisen kurpitsan.

Sen sijaan tomaatit ovat edelleen hengissä ja kohtalaisen virkeän näköisiä. Paprikat tuottavat tosi hyvin satoa. Perunoita saatiin enemmän kuin viimevuonna. Yrttisadon tajusimme kerätä talteen ja kuivata ennen kuin tuholaiset söivät sen.

Pikkuchilejä kypsymässä. Tämä kuva on varmaan heinäkuulta. Nyt suurin osa sadosta on jo voitu kerätä.

Teen myöhemmin vielä jonkinmoisen satosummauksen ja yritän parhaani mukaan jakaa tietoa kunkin lajin menestymisestä parvekkeellamme viimeisen vuoden aikana. On tässä meinaan jotain tullut opittua matkan varrella.

10.9.2017

Opiskelusta, jaksamisesta ja yhdestä syksyisestä aamusta

Opiskeluarki näyttää nyt tosissaan kahmaisevan minut takaisin pyörteisiinsä. En ole viikkoon pahemmin puuhaillut blogijuttuja, kun olen keskittynyt suunnittelemaan syksyn opintoja ja totuttelemaan taas yliopistoarjen rytmiin. Toveri Krotti oli koko viikon Seilissä ja minä yksin kotona, mutta toisin kuin olin pelännyt, aika ei käynyt pitkäksi eikä viikko tuntunut loputtomalta. Päivät hujahtivat ohi oikeastaan ihan huomaamatta, kun tekemistä riitti.


Teen siis tässä parhaillani paluuta pitkästä aikaa koulunpenkkiin suorittamaan ihan perinteisiä luento- ja seminaarikursseja saadakseni tutkintoni jossain vaiheessa valmiiksi. Viimeksi istuin yliopistolla seuraamassa luentoja miltei vuosi sitten. Sen jälkeen olen panostanut opintoihini lähinnä työstämällä kandityötä ja lueskelemalla tenttikirjoja kotoa käsin jaksamiseni mukaan.

Suoranaisesti opiskeluun liittyvät asiat jäivät keväällä hetkeksi tauolle, kun priorisoin tulevaisuuden kannalta olennaisimpaan eli tieteentekemiseen. Artikkelin kirjoittamisesta ei palkittu opintopisteillä, mutta ensimmäinen tieteellinen julkaisuni on minulle paljon niitä tärkemäpi asia. Vaikkei se suoranaisesti edistä valmistumista, se edistää uraa.


Matkani takaisin täysipainoisen yliopistoelämän pariin on edennyt paikoitellen heittelehtivästi, enkä vieläkään tiedä, olenko nyt ihan oikeasti tekemässä paluun päätoimiseen opiskeluun. Aika näyttää, miten tässä käy, mutta haluan olla optimistinen. Uupumus ja masennus ovat arvaamattomia seuralaisia. Juuri nyt kuitenkin uskon pärjääväni.

En tietenkään täyttänyt kalenteriani kertaheitolla aamusta iltaan opiskelulla, vaan nappasin näin alkuun vain pari kurssia, jotka ihan ensiksi aion selättää. Katsellaan sitten seuraavassa opetusperiodissa, miten homma etenee. Suurin haaste tässä lieneekin siinä, kuinka pystyn ylläpitämään sopivaa tekemisen ja joutilaana olemisen tasapainoa.


Otin nämä kuvat viimeviikolla eräänä aamuna, jona sattumalta olin jo auringonnousun aikaan pirteä ja innokas lähtemään pitkälle lenkille lähimetsiin. Joskus nuorempana se oli minulle hyvin tyypillistä käyttäytymistä, mutta nykyään niin käy melkoisen harvoin, koska yleensä olen aamuisin tokkurainen ja äreä. Lenkin aluksi suuntasin heti viljelylaatikoille katsomaan, olisivatko auringonkukat jo avautuneet. Eivät ne ihan vielä olleet mutta melkein, melkein.

Syysaamun kosteanraikas ilma oli viileämpää kuin olin osannut kotoa lähtiessäni arvioida, joten kulkiessa piti pitää vauhtia yllä, ettei tulisi vilu. Niinpä reippailin metsän halki nauttien aamun valosta ja syksyn tuoksusta ilmassa. Kun nuori västäräkki pyrähti viereeni lenkkipolun varteen pyrstöään keinuttaen, minut valtasi taas se sama ihana, kauhea haikeus, jonka lintujen syysmuutto minussa aina herättää. Pian kesälinnut katoavat maisemista kuukausiksi.


Koulun alku, auringonkukat, kirpeät aamut ja haikeus - syksyisissä tunnelmissa mennään. Saa nähdä, miten tämä bloggaaminen asettuu osaksi uutta opiskeluarkea. Ehkä palaan juurilleni ja alan tosissani julkaista yhdessä vartissa naputeltuja postauksia. Ehkä postaan harvemmin.

Jaan nämä kukkaset vielä mukaan Mansikkatilan mailla -blogin Kukkailottelua-linkitykseen, joka jääkin kohtapuoliin tauolle hetkeksi. Syksyisestä aamuretkestäni lähimetsiin voinen listata sadan luontohetken haasteeseen numeron 82/100.

Kaunista syksyä teille, rakkaat lukijani! ♥

2.9.2017

Kuukausikollaasi 8/2017

Ihanaa, syyskuu on täällä! Elokuu tuntuu kyllä menneen ohi jotenkin tosi nopeasti. Siinä vaiheessa, kun ihmiset ympärilläni alkoivat jo harmitella kesän päättymistä, olin ihmeissäni, koska ajattelin yhä, että elokuu on vasta alkanut, vaikka oikeasti elettiin jo sen loppupuolta. Tämä johtunee osittain siitä, että minulla oli vähemmän suunniteltua tekemistä ja enemmän vapaita viikonloppuja. Kun kalenteri ei ole täynnä isoja tapahtumia, menen tosi helposti sekaisin siitä, mitä viikkoa eletään. Hauskaa. Kuukausikollaasiini poimin jälleen muutamia mukavia juttuja matkan varrelta.



#kollaasihaaste @pienilintu

31.8.2017

Seilissä kesäretkellä

Elokuun lopulla Seilissä oli rauhallista. Turistikausi alkoi olla tältä kesältä takana päin, ja enää jokunen harva huvivene keikkui laiturissa. Yhteysalukselle nousi kyllä Nauvosta porukkaa, mutta vain muutama jäi kyydissä Seilistä. Tallasimme saaren hiekkateitä siis aika pitkälti keskenämme ja kahvilassa olimme ainoat asiakkaat. Tunnelma oli melkoisen erilainen kuin heinäkuussa.

Kesäretkipäivämme sää oli pilvisen harmaa mutta lämmin, oikeastaan aika hiostava. Onneksi meillä oli rutkasti aikaa haahuilla ja ottaa rennosti - tällä reissulla emme olleet tekemässä tiedettä vaan ihan vain retkeilemässä. Toveri Krotin veli perheineen oli kanssamme seikkailulla, ja esittelimme heille paikkoja. Niinpä kiersimmekin kaikki saaren olennaisimmat reitit ja kohteet.

Suosikkimaisemiani.

Seilin lehmät olivat edelleen laitumilla. Pihlajat olivat täynnä kypsyviä marjoja, samaten vadelmapuskat, joista keräsimmekin päivän aikana naposteltavaa. Lintujen osalta oli aika hiljaista. Pesijät olivat pitkälti jo kadonneet maisemista, eikä muuttoparvia ollut vielä kerääntynyt. Joitain haarapääskyjä viuhui kyllä ruovikon yllä, mutta äänimaisemaa hallitsivat heinäsirkat.

Pihlajanmarjoja.

Kulkiessamme hiekkatietä haistoin erään tutun hajun, joka harvoin tulee vastaan mutta jonka tunnistaisin missä vain. Puuntuhoojan toukka. Niitä tapaa Seilissä yllättävänkin usein, ja minä en pidä niistä ollenkaan. Niinpä marssin menemään kovaa vauhtia vilkuilematta ympärilleni, etten joutuisi katselemaan otusta, jos se olisikin jossain näkösällä. Siinä se sitten jo olikin, kuulemma, kulki tiellä. Muut jäivät katselemaan sitä. Minulle naureskeltiin, miten voin havaita ja tunnistaa moisen ötökän pelkästä hajusta jo niin kaukaa.

Minäpä olenkin harjaantunut. Kammoan toukkia muutenkin, mutta puuntuhooja on ihan asia erikseen. Se on hyvä esimerkki siitä, miten saattaa käydä, jos lapsi on liian utelias. Nimittäin silloin, kun olin pieni, löysimme siskojeni kanssa metsästä puuntuhoojan toukan ja otimme sen kiinni. Tutkimme sitä ja yritimme syöttää sille asioita. Joku aikuinen osasi määrittää sen puuntuhoojaksi ja kertoa, ettei se enää puun sisältä poistuttuaan syö mitään, vaan on matkalla etsimään talvehtimispaikkaa ja kehittymään perhoseksi.

Polku laidunten poikki.

Tämä toukka oli kuitenkin tosi kiehtova, joten pidimme sen. Ensin tykkäsin siitä, mutta pian se alkoi olla minusta tosi ällöttävä ja pelottava. Ensinnäkin sen haju, joka muistuttaa etäisesti tärpättiä, on läheltä nuuhkittuna todella etova. Siitä tulee fyysisesti paha olo ja päässä alkaa heittää. Toiseksi tällä kovaa puuainesta ravinnokseen käyttävällä perhostoukalla on myös aika vahvat leuat, joilla se puree tarvittaessa ihan pirun kovaa. Tällaisia seikkoja opittuani en pitänyt otusta enää lainkaan kiehtovana, ainoastaan epämiellyttävänä.

Tutkittuani siis puuntuhoojaa lapsuudessani vähän liian läheltä tunnistan sen hajun yhä vaikka unissani ja saan siitä kylmiä väreitä. Onneksi toukka haisee niin voimakkaasti, että pystyn havaitsemaan sen jo kaukaa ennen kuin joudun näkemään sitä, joten pystyn helposti välttelemään sen kohtaamista. Sen katsominen nimittäin todella puistattaa minua. Jos en olisi pikkukersana ollut ylettömän kiinnostunut ötököistä, etenkään isoista värikkäistä toukista, en olisi varmasti onnistunut hankkimaan itselleni tällaista kammoa!

Seilin kirkolla ja hautausmaalla.

Onneksi muutkin päättivät jättää hirviötoukan pian rauhaan, eivätkä jääneet jumittamaan sen ääreen pidemmäksi aikaa, joten pystyin ohittamaan tilanteen aika ketterästi. Jatkoimme matkaa Seilin kirkolle päin, ja pian löysimme tien varresta jälleen ison perhostoukan. Tämä ei kuitenkaan ollut myrkyllisen punainen eikä haiseva, vaan harmahtavanvihreä. Määritimme sen lehmuskiitäjäksi, jollaista en muistakaan ennen kohdanneeni. En kuitenkaan jäänyt hypistelemään toukkaa muiden kanssa, vaan siirryin taas eteenpäin.

Minusta olisi kyllä oikeasti mukavaa osata edelleenkin suhtautua toukkiin ja moniin muihinkin lapsuudessani mielenkiintoisina pitämiini ötököihin - kuten malluaisiin ja sukeltajakuoriaisiin - positiivisesti ja uteliaasti, mutta en vain enää kykene siihen. Kaikki se liian läheltä tuijottaminen, turhan monen öttiäisen kerääminen samaan purkkiin kuhisemaan, epämukavat puremat ja pistot ja muut keljut hetket ovat vain saaneet minut ällöämään niitä. Jo varhain herännyt "biologin mielenkiintoni" on nähtävästi tehnyt minulle näiltä osin hallaa.

Yhteysalus lähestyy.

Kuljeskeltuamme saaren ympäri kävimme vielä kahvilla Seilin uudistetussa ravintolassa. En ollutkaan ehtinyt aiemmin nähdä sitä remontin jälkeen, joten vierailu oli jännittävä. Oli tosi hassua, miten erilaiselta vanha ruokala, oleskeluhuoneet ja kurssisali nyt näyttivät, kun ne oli muutettu ravintolatiloiksi. Kaipa siihen voisi kuitenkin tottua ajan myötä.

Kuten niin usein, meille tuli milteipä vähän hoppu lähteä kävelemään takaisin postilaiturille, jotta ehtisimme yhteysalukseen, mutta lopulta olimme kuitenkin aika hyvissä ajoin paikalla. Tosin myös alus saapui hiukan etuajassa, joten parempi niin. Paluumatkalla Nauvoon alkoi sataa, ja olimme tosi iloisia, ettei sade ollut alkanut hetkeäkään aikaisemmin.

Päivä Seilissä oli mitä mainioin. Oli leppoisaa käydä saarella välillä pelkästään retkeilemässä ilman mitään kenttätyösuunnitelmia, vaikka toki tykkään myös niistä. "Turistikierrosten" tekeminen on sekin tosi hauskaa. Tykkään käydä minulle tutuissa kohteissa uusien ihmisten kanssa ja näyttää paikkoja.

Päivän sääkuva mereltä.

Kännykkäkamerakuvia jälleen. Sattuneesta syystä pääasiallisesta puheenaiheestani, isoista toukista, ei ole yhtään kuvaa. Minä juoksin kameran kanssa karkuun. Olen kyllä tosi mielenkiintoinen henkilö.

#100hetkeäluonnossa (81/100)

26.8.2017

Viljelylaatikoilla kukkii

Elokuu on tarjonnut sateita sen verran tasaisesti, ettei viljelylaatikoille ole enää kovin usein tarvinnut kantaa vettä. Niinpä keskikesälle tyypilliset säännölliset visiittimme viljelyksille täysien vesisankojen kanssa iltahämärän aikaan ovat vaihtuneet satunnaisiin piipahduksiin päivisin tilannetarkastukselle ja satoa korjaamaan. Viime viikolla kävin pitkästä aikaa kameran kanssa. Sää oli harmaa, mutta sadepisarat koristivat kasveja mukavasti. 

Siniset ja valkoiset ruiskaunokit koristavat nyt kaverimme viljelylaatikkoa.

Kurkkuyrtit ovat jo pitkälti lopettaneet kukinnan, mutta ovat ne edelleen kivan näköisiä.

Toukokuussa avomaalle suorakylvetyt samettikukat ovat vasta avanneet kukintonsa.

Punapellavan hentoisia kukkia oli vaikea saada kuvattua, joten laitoin sormeni taustalle. Kuvista ei siis tullut kovin hienoja, mutta itse kukat ovat mielestäni todella kauniita ja vesipisarat niiden terälehdillä myös.

Auringonkukat aukeavat toivottavasti pian. On ihmeellistä ja ihanaa, että peräti kaksi niistä toukokuussa istuttamistamme onnettomista ruipeloista on selvinnyt näin pitkälle. Uskomatonta sisukkuutta!

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

25.8.2017

Luolaretki: Pärkänvuori ja Kivimaa (feat. Kustavin käsityökylä)

Jostain syystä haluan aina lähteä luolaretkille, vaikka tyypillisesti en edes uskalla mennä sisälle itse luoliin, vaan jään ulkopuolelle pitämään seuraa kavereitten repuille. Elokuun puolivälissä - juuri sinä päivänä, jona hurjan Kiira-myrskyn ennustettiin vyöryvän päälle - lähdimme Turusta luolaretkeilyaikomuksessa Kustavin suuntaan. Olin tietysti selvitellyt luolien sijainteja ja saapumisohjeita, mutta elin vahvasti siinä uskossa, etten taaskaan uskaltaisi sisälle.

Pärkänvuoren Veskellar.

Ensimmäinen kohteemme oli Pärkänvuori, joka sijaitsee Pinipajun kylässä entisen Lokalahden kunnan alueella Uudessakaupungissa. Kirjoittelin Pärkänvuoresta jo vuosi sitten, kun vierailin siellä ensimmäistä kertaa Saariston rengastien ympäriajomme yhteydessä, mutta tuolloin kävimme katsomassa vain Veskellarin lippaluolaa. Nyt tutustuimme vuoren luolatarjontaan syvällisemmin.

Ensin tietysti kuljimme Veskellarin kautta, sillä seurueestamme vain minä ja toveri Krotti olimme nähneet sen aiemmin, ja toki mekin halusimme päästä ihailemaan sitä uudestaan. Tällä kertaa luolan pohjalla ei ollut pahemmin vettä, joten takaseinustalle oli helppo päästä. Paikka on todella vaikuttava, enkä yhtään ihmettele, miksi sitä monesti sanotaan Varsinais-Suomen hienoimmaksi lippaluolaksi.

Näkymä ulos Veskellarin vaikeakulkuisemmalta sisäänkäynniltä.

Veskellarilta jatkoimme kulkua kohti vuoren syvempää luolakompleksia, Pimikellaria eli Susiluolaa. Uskomattoman kaltevien ja jyrkkien rinteiden juurella menevää polkua seuraillen oli helppo edetä, mutta kiivettyämme vuoren päälle harhailimme hiukan. Luolan täsmällistä sijaintiahan ei ole tietääkseni merkitty millekään kartalle, joten sinne pitää vain löytää. Maasto on kuitenkin paikoin aika tallattua, mikä auttaa suunnistuksessa.

Vaikka metsän kuljetuimman näköinen polku selkeästi johdattelikin tiettyyn suuntaan, ei luolan suun äkkääminen ollut kuitenkaan mitenkään kauhean helppoa. Sisään mentiin melkoisen pienestä aukosta, joka löytyi kahden aivan valtaisan kallionlohkareen välissä. Mahduin kulkemaan siitä vähän kumartuneena, mutta hartioista teki tiukkaa. Pidemmän ihmisen olisi varmaankin tarpeen kontata läpi.

Pimikellar.

Lohkareiden välistä tultiin eräänlaiselle kallioiden muodostamalle sisäpihalle. Ensin paikka vaikutti pelkältä umpikujalta - joskin sinne näytti olevan ehkä toinenkin sisäänkäynti, tosin aika vaikeakulkuisen oloinen - mutta ylempänä häämötti kuitenkin lupaavan kokoinen, pilkkopimeä halkeama. Se olikin itse Pimikellarin suu. Kiipeämistä oli vain parin metrin verran, ja isot kivet muodostivat kätevän reitin ylös. Minä kuitenkin harkitsin pitkään, lähtisinkö yritykseen.

Lopulta onnistuin kuin onnistuinkin pääsemään luolaan ja olin hurjan ylpeä itsestäni, sillä tämä oli ensimmäinen varsinainen luola, jonka sisälle olen oikeasti uskaltautunut. Luolassa oli ihanan hiljaista, viileää ja kosteaa. Tuoksu oli kuin vanhassa kellarissa. Paikasta tuli myös mukavan turvallinen fiilis - pieni sisäänkäynti, kallioiden rajaama sisäpiha ja kiipeämismatka ennen itse luolaan pääsyä tekevät siitä kuin pienen linnakkeen.

Näkymä Pimikellarin luolan suulta ulospäin. Reppuni lojuu luolakompleksin sisäpihalla ja havainnollistaa kivasti etäisyyttä. (Tällaisia kivimuodostelmia kuvatessa on vaikeaa saada syvyyttä näkymään kunnolla.)

Kerrotaankin, että Pimikellarissa on isonvihan aikaan piileskellyt koko kylän väki karjoineen. Jos kylällä on asunut vain vajaat parisenkymmentä ihmistä ja karja on koostunut muutamasta lampaasta, luola on varmasti pystynytkin kätkemään koko joukon turvalliseen syleilyynsä ja toiminut hyvänä lymypaikkana. Emme kuitenkaan pystyneet näkemään, miten ruipeloisintakaan nälkävuoden nautaa olisi mitenkään pystynyt saamaan edes luolan sisäpihalle, saati itse luolaan.

Tätä kautta olisi ehkä myös päässyt luolan sisäpihalle ja pois, vaikka korkeuseroa olikin ja reitillä oli isoja kivenjärkäleitä. Naudalta kulku olisi tuskin onnistunut.

Toinen seikka, jota jäimme aprikoimaan, oli luolan väitetty kompleksikkuus. Pääluolan sanotaan haarautuvan eri suuntiin, mutta meistä se näytti kyllä aika selkeämuotoiselta ja yhtenäiseltä salilta. Valoa tihkui sisään melko kookkaasta sisäänkäynnistä sekä yhdessä nurkassa katossa sijaitsevasta reiästä sen verran, että luolan koko ja muoto oli helppo hahmottaa ilman mitään supertykkiä otsalamppuakaan.

Lisäksi kokonaisuuteen pitäisi sisältyä jopa parikymmenmetrisiä, varsinaisesti kartoittamattomia käytäviä, mutta emme löytäneet yhtään ihmisen mentävää reikää, josta olisi voinut pujahtaa luolasukellukselle. Todennäköisesti ne jäivät meiltä kuitenkin vain huomaamatta, kun ottaa huomioon, miten vaikeaa itse pääluolaakaan oli aluksi löytää. Eipähän päässyt tulemaan kellekään mitään kiusausta lähteä ryömimään liian ahtaisiin rakoihin.

Pärkänvuoren jyrkänteitä Pimikellarin lähettyviltä.

Tällä kertaa Pärkänvuorelta löytyi vain muutama sieni, vaikka viime vuonna niitä oli ilmiömäisen paljon. Hirvikärpäsiä oli huomattavasti vähemmän kuin viimeksi, mutta sen sijaan punkkeja näkyi. Minäkin nippasin yhden käsivarreltani rymyttyäni pusikossa - se olikin ensimmäinen puutiainen, jonka ikinä olen havainnut ihollani.

Pärkänvuoren jälkeen karautuimme Kustaviin, missä etsiydyimme Kivimaalle löytääksemme Jeremiaan luolat. Ne ovat saaneet nimensä eräältä paikalliselta tyypiltä, joka käytti niitä piilopaikkana niin ikään isonvihan aikaan. Tarinan mukaan hän neuvoi Englannin sotajoukot harhaan ja piiloutui luoliin ennen kuin laivat palaisivat.

Jeremiaan luolat.

Olen lukenut jonkin verran sellaisia retkikertomuksia, joissa on etsitty Jeremiaan luolia, muttei ole löydetty, tai on löydetty, mutta on oltu vähän pettyneitä. Niinpä emme oikein tienneet, mitä odottaa tältä kohteelta. Ensin näimmekin vain matalaa lippaluolaa, jota jatkui pitkän matkaa jyrkänteen tyvellä, ja mietimme huvittuneina, että tässäkö se nyt oli.

Pian vastaan tuli kuitenkin huomattavan kookas kivimuodostelma, kasa massiivisia lohkareita, joiden alle pystyi ryömimään ja väleihin kiipeilemään. Ei siellä nyt varsinaisia luolia ollut, lyhyttä läpitunnelia lähinnä, mutta kyllä se varmasti on palvellut ihan hyvin piilopaikkana. Käymisen arvoinen kohde minusta, vaikken rohjennut edes lähteä mukaan kiipeilemään.

Lippaluolakin oli paikoin ihan ihmisen mentävää. Kalliossa näkyi hauskoja muotoja.

Jatkoimme matkaa vielä eteenpäin vuoren kupeessa, ja maisema kävi aina vain jylhemmäksi. Yhdestä kohtaa pääsi nousemaan kallioiden päälle valtaisaa halkeamaa pitkin. Minä jäin kulkemaan jyrkänteen alapuolta, kun muut kiipeilivät ylhäällä. Korkeusero oli aivan mieletön - voin vain kuvitella näköalaa ylhäältä!

Reitti ylös kalliopaasien päälle meni jännittävän kiviportin läpi. Tässä kohtaa ei voinut kuin miettiä niitä luonnonvoimia, jotka ovat pirstoneet peruskallion moisiksi säpäleiksi ja tuottaneet tällaisia muodostelmia.

Maisemat jyrkänteen juurella olivat toki nekin ihan älyttömät. Olen harvoin kohdannut mitään vastaavaa. Jyrkänteen muodot, sen korkeus ja yksittäisten kalliopaasien koko vetivät sanattomaksi. Jos menette joskus käymään Jeremiaan luolilla, suosittelen lämpimästi jatkamaan kävelyä vielä itse pääkohteelta eteenpäin, sillä tämä maisema kannattaa kokea.

Yritin saada kokonaisuutta taltioitua jotenkin valokuviin, mutta epäonnistuin aika pitkälti. En tiedä, miten tällaisia juttuja pitäisi kuvata niin, että tekisi niille oikeutta. Joka kuvaan pitäisi ehkä sommitella ihminen tai jokin selkeästi hahmotettavan kokoinen puu mittatikuksi havainnolistamaan syvyysvaikutelmaa.

Kuva ei kerro, että yksittäiset järkäleet ovat talon kokoisia.

Olin edennyt aika pitkälle, kun aloin kuulla kovaa surinaa, ja pian näin parin ampiaisen lentävän maahan jonnekin kivien taakse. Siellä taisi olla vähän isompi ampiaispesä. Päätin lähteä tulosuuntaani. Samaan aikaan kaverit huutelivat ylhäältä, osaisinko neuvoa heille reitin alas. Siltä kohdalta, josta he kurkkivat, oli kuitenkin mahdoton tulla hengissä ilman kiipeilyvälineitä, eikä jyrkänne näyttänyt yhtään loiventuvan saati madaltuvan edempänä. Niinpä heillekin ainoa turvallinen vaihtoehto oli kääntyä takaisin.

Tuolta ylhäältä petäjän takaa ystäväni ilmestyivät esiin. Korkeutta oli kymmeniä metrejä.

Kunhan porukka oli taas kasassa, läksimme takaisin parkkipaikalle. Aurinko paistoi edelleen ja pilvet näyttivät rauhallisilta, vaikka olimme jännänneet koko päivän, milloin ukkosmyrsky iskisi. Vielä edellisenä iltana ennuste oli näyttänyt ukkosta Kustaviin jo iltapäivälle, mutta päivän mittaan se tuntui koko ajan vain siirtyvän myöhemmäksi. Sadetta kyllä ripsi pariin otteeseen mutta ihan vähäsen vain. Enimmäkseen ilma oli vain hiostava.

Seikkailun lopuksi karautimme Kustavin käsityökylälle. Lohisoppa oli jo loppu, mutta onneksi patonkikoju oli vielä auki ja munkkeja oli yhä tarjolla. Syötyämme ja kahviteltuamme kiertelimme käsityökylää. Korusepän pajalla päivystävänä seppänä olikin yllättäen vanha tuttuni Päivi Rutanen eli Koruseppä Kipene, jolta sitten ostin ihanan pronssisen karhuriipuksen. Lisää eri eläinhahmoja on tulossa sarjaan, kuulemma myös mäyrä on tekeillä, joten odotan innolla.

Kustavin käsityökylän patonkikojun herkkuja.

Toinen hauska sattumus oli, kun nimitin käsityökylällä sijaitsevaa sisustustavarapuotia "krääsäkaupaksi" sen verran kovaan ääneen, että metallisepän pajan artesaani Kristian Vainio kuuli ja tuli kysymään meiltä, että kuka täällä haukkui sisustuspuotia krääsäkaupaksi. Minä tietysti olin hiukan nolona, kun olin toitottanut taas jotain törkeää kauheaan ääneen, mutta Vainio olikin ilahtunut kommentistani ja lahjoi minut siitä hyvästä ilmaisella sulkariipuksella. Hahaa, taas sain lisää egonpönkitystä!

Koska minulla oli kaulassa jo hopeariipus, tungin saamani sulkakorun samaan ketjuun sen kanssa. Mutta katsokaa, miten nätti tuo pronssinen karhunpää on! (Kipeneen koruja voi muuten myös tilata netistä.)

Käsityökylän väki oli myös koostanut avaruusteemaisen taidenäyttelyn, johon kävimme toki tutustumassa. Siellä olikin aika hienoja - ja vähän pelottaviakin - teoksia, mutta eniten tykkäsimme näyttelyn isosta mainoskyltistä, joka oli toteutettu hauskasti kurkistusseinänä...

(Tämän kuvan otti toveri Lilla Milla.)

Kun ajoimme päivän päätteksi takaisin Turkuun, satoi kaatamalla, mutta Kiira-myrsky ohitti kuitenkin meidän seutumme aika kaukaa. Vaikka kaiken jännäyksen ja odotuksen jälkeen olikin vähän pettymyksellistä, että edes jyrinää ei kuulunut, lienee kuitenkin ihan kohdallaan olla enimmäkseen kiitollinen, sillä samalla vältyttiin myrskytuhoilta.

#100hetkeäluonnossa (79-80/100)