23.6.2017

Kesäyössä (voi kohdata vaikka sohvatyynyn)

Pidän mäyristä aivan tavattomasti, ja öiseen aikaan metsissä ja muissa mäyrämäisissä paikoissa liikkuessani mietin usein, miten hienoa olisi kohdata sellainen luonnossa. Ennen viime lauantaita en ollut nähnyt mäyrää kuin kerran ja senkin vain tosi nopeasti auton ikkunasta. Nyt kuitenkin kävi tuuri - kohtasin viimein mäyrän sen kotimetsässä kulkiessani.


Olimme luontoliittolaisten kanssa yöretkellä Kaarinassa Kuusiston saaressa Rakastu kesäyöhön -juhlapäivän kunniaksi. Lähdimme auringonlaskun aikaan seikkailemaan Kappelinmäen luontopolulle, missä aivan ensiksi pääsimme ihailemaan kalliokedon kukkaloistoa sekä kuuntelemaan satakielten laulua ja käen kukuntaa. Juuri ennen kuin sukelsimme metsän varjoihin näimme aukiolla peuran, jota pysähdyimme tarkkailemaan. Siinä seistessämme kuulin metsästä rasahduksen ja käännyin katsomaan äänen suuntaan.

Erotin ensin hämärässä vain kapean mustan hahmon, jonka kuvittelin olevan mustarastas. Sitten se liikahti, ja tajusin, mitä oikeastaan näin. Mustan viereen ilmestyi valkoista ja sen viereen taas mustaa - mäyrän mustavalkoraitainen naama kääntyi katsomaan minuun päin. Jähmetyin. Mäyrä seisoi keskellä polkua vain parinkymmenen askelen päässä ja tarkkaili meitä. Muut tuijottivat yhä aukiolla seisovaa peuraa, eivätkä huomanneet polulle ilmestynyttä öisen metsän salaperäistä kulkijaa.



Olin niin tohkeissani, että vain huidoin ja hätiköin, enkä meinannut saada sanaa suustani. Kun lopulta onnistuin hihkaisemaan havainnostani ääneen, eläimet tietysti säikähtivät. Retkikaverini alkoivat rynniä eteenpäin nähdäkseen mäyrän ennen kuin se katoaisi tiheikköön. Mäyrä jyskyröi menemään pitkin polkua kuin sohvatyyny - jos sohvatyynyillä olisi neljä jalkaa, joilla ne osaisivat juosta. Kerran se vielä pysähtyi ja kääntyi katsomaan meitä, mutta sen jälkeen se jo laukkoi rinnettä ylös ja katosi näkyvistä.

Ikimuistoinen hetki oli ohi, mutta retkemme oli vasta alussa. Emme lähteneet juoksemaan mäyrän perään - sehän olisi tosi ikävää ja epäkohteliasta käytöstä - vaan suuntasimme ensin rantaan katsomaan auringonlaskua. Harmaahaikara lehahti lentoon ruovikosta. Vasta hyvän tovin kuluttua lähdimme nousemaan Kappelinmäen rinteelle. Metsässä alkoi hämärtää, mutta ilma pysyi painostavan lämpimänä. Laulu- ja mustarastaat lurittelivat, ja punarinta tiksutti. Polun vierestä rymisteli lentoon jokin metsäkana.


Kun polku alkoi kaartaa alas kohti Kuusiston kartanoa, oli metsänpohjalla jo miltei pimeää. Läheltä kuului sellaista ryminää, että pelkäsimme kohtaavamme peräti hirven, mutta ryske etääntyi onneksi kauemmas, ja me putkahdimme pian tielle. Pysähdyimme kartanon kohdalle tarkkailemaan lepakoita, jotka lentelivät ympäriinsä tien yllä. Lajinmääritys jäi arvailutasolle, sillä kukaan ei ollut hoksannut lainata mukaan detektoria, mutta eipä se mitään. Lepakoiden lentoa on joka tapauksessa mukavaa seurata.

Pensaikosta aivan tien vierestä kuului askelten rasahtelua, ja hetken näytti ihan, kuin siellä olisi kulkenut joku ihminen. Ihmistä muistuttavalla hahmolla osoittautui kuitenkin olevan sarvet ja neljä jalkaa. Se oli tietysti metsäkauris, ja kun se huomasi, että olimme havainneet sen, se lähti loikkimaan metsän suojaan. Ryskeestä päätellen se ei ollut liikkeellä yksin. Pian eläinten kadottua alkoi metsästä kaikua aivan vertahyytävää ääntä - metsäkauriiden karheaa haukahtelua.


Jatkoimme matkaa lintutornin suuntaan, mutta saimme kahlailla hyvän lenkin lehmälaitumella etsien reittiä tornille, sillä emme osuneetkaan oikean polun päähän. Selvittyämme sähköaidan yli pääsimme kiipeämään torniin kiikaroimaan. Kuusistonlahden sorsat olivat jo levolla, mutta harmaahaikara liikkui yhä ravinnonhaussa ja naurulokit nousivat välillä siivilleen kovasti mekastaen. Ruokokerttunen lauloi jossain kaukana, kaulushaikara tuuttaili ja lehtokurpat poukkoilivat hauskaa soidinlentoaan metsän yllä.



Tornilta jatkoimme aivan polttiaisenpuremilla eteenpäin seuraavaan kohteeseemme, Kuusiston linnanraunioille, joiden varjossa rannan nuotiopaikalla vietimme loppuyön tuleen tuijotellen ja herkkuja grillaillen. Osa porukasta siirtyi sinne autolla, mutta minä menin tietysti marssiporukan mukana, koska matkalla oli mehukkaimmat mahdollisuudet kuulla yölaulajia. Viitakerttunen ja rytikerttunen havaittiinkin kävellessä. Aivan nuotiopaikan lähellä lauloi vielä luhtakerttunenkin. Mainio yölaulajasaldo!


Istuimme tulen ääressä niin pitkään, että yön pimein hetki ehti taittua aamuhämärään, taivaanranta alkoi jo hehkua aamuruskoa ja yölaulajien rinnalla lauloi jo lukuisia aamuvuoron lintuja. Auringonnousua emme kuitenkaan jääneet odottamaan, vaan sammutimme lopulta tulet ja lähdimme paluumatkalle Turkuun. Käki kukkui yhä, kun lastauduimme kimppakyyteihin ja karautimme pois.


Tästä lienee asiallista listata #100hetkeäluonnossa-haasteeseen yksi hetki Kappelinmäen kierrokselta illan hämyssä, toinen öiseltä lintutorniseikkailulta sekä kolmas aamuyöstä linnanraunioiden rannassa. Jos oikein lasken, mennään siis numerossa 51/100.

Nyt haluan vielä toivottaa oikein tunnelmallista keskikesän juhlaa kaikille lukijoilleni! ♥

19.6.2017

Luontomatkalla Länsi-Virossa 4/4: Padise, Pakri ja Keilajoki

Nyt kerron vielä toukokuun loppupuolen Viron-reissumme viimeisen päivän retkikohteista. Sunnuntaina lähdimme majapaikastamme Ullastesta ennen puoltapäivää paluumatkalle Tallinnan suuntaan. Laiva takaisin Suomen puolelle lähti kuitenkin vasta iltaseitsemältä, joten meillä oli oikeastaan vielä koko päivä aikaa seikkailla Virossa. Sää kävi kesäisen kuumaksi, mutta onneksi navakka tuuli vilvoitti.

Näkymä majoitushuoneeni ikkunasta Ullaste Puhkemajasta.

Padise


Padise loistaa enemmän kulttuuri- kuin luontomatkailukohteena, mutta joka tapauksessa se on ehdottomasti pysähtymisen arvoinen. Valtaisat luostarinrauniot ovat avoinna seikkailijoille, ja niitä ympäröivässä puistossa pääsee havainnoimaan niin kulttuurimaiseman lintuja kuin niittykukkiakin. Lammella ja joella voi kohdata muitakin vesilintuja kuin pullasorsia.

Itse jätin raunioilla kiipeilyn väliin (korkeuserojen takia tietysti). Kävin kahvilla raunioiden viereisessä fiinissä kartanoravintolassa ja kiertelin puistoa. Havaitsin itselleni retken ensimmäisen pähkinänakkelin, mutta lintu ei valitettavasti tullut esiin latvustosta, äänteli vain kimakasti. Löysin myös monien tavallisempien lintujen pesiä.

Jokirantamaisemaa Padisen raunioiden takaa.

Pakri


Pakrin pankka, useiden kymmenien metrien korkuinen merenrantatörmä, jonka reunalla sijaitsee kuuluisa Pakrin majakka, on todella vaikuttava paikka. Törmä tosin näyttäytyy uljaimmillaan mereltä käsin, eikä maalta päin jyrkänteen reunan lähellekään meneminen ole turvallista, sillä hauras lippa saattaa sortua. Niinpä törmän yläpuolelta pääsee näkemään lähinnä vain mielettömän merinäköalan. Sortumavaaran vuoksi myös Pakrin vanha majakka on purettu ja uusi rakennettu hiukan kauemmas jyrkänteen reunasta.

Pakrin vanhan majakan rauniot ja loputon sininen meri.

Saavuimme Pakriin iltapäivällä kuumassa ja aurinkoisessa säässä pitämään lounastaukoa. Melkoisen raaka tuuli kävi mereltä, joten takille oli käyttöä ja eväistään sai pitää kiinni. Eväiden kaveriksi haimme kahvia ja jäätelöä pienestä kahvilasta. Kukaan meistä ei maksanut itseään tutustumiskäynnille majakkaan. Sen sijaan yritimme kiikaroida lintuja mereltä, mutta kaikki hukkui väreilyyn ja kimallukseen. Emme havainneet yhtään riskilää, vaikka niitä pitäisi pesiä törmällä. Lokkeja puolestan näkyi ihan vilisemällä.

Pienen siivun rantatörmää pääsee näkemään, jos uskaltautuu vanhalle näköalatasanteelle. (Tämä kuva on toveri Krotin kännykältä. Näköalatasanne ei varsinaisesti herättänyt luottamusta, joten jätin väliin.)

Keilan vesiputous


Matkamme viimeinen kohde ennen Tallinnaa oli Keilajoki, jonka kaunista vesiputousta menimme ihastelemaan. Keilan vesiputous on yksi Viron suurimmista, muttei tietenkään suomalaisnäkökulmasta mitenkään erikoisen suuri. Vettä virtaa vähänlaisesti, mutta koskialue on leveä. Putous ei ole täysin luonnontilainen, vaan sen yhteydessä on vesivoimala, ja putousaluetta ympäröi osin rakennettu puistomaisema. Kohde on oikein kaunis ja tunnelmallinen.

Keilan vesiputoukset ylhäältä nähtynä.

Keilajoen luontoon voisi tutustua myös muutaman kilometrin mittaisella luontopolulla, mutta aikataulussa pysyäksemme emme nyt lähteneet kiertämään sitä. Putouksen yläpuolelle oli hyvä asettua havainnoimaan. Näimme koskikaran lentävän pesälleen vesiverhon taakse. Koskialueen alapuolella oli muutama isokoskelonaaras kalastelemassa, ja harmaalokki seisoi kivellä vahdissa valmiina sieppaamaan koskeloiden saaliit. Varis yritti omatoimisesti saada kalaa rantavedestä.

Kerrassaan mieltä ylentävä riippusilta. (Kiinnitä huomio kaiteisiin!)

Keilan putousten jälkeen matkamme jatkui suoraan Tallinnaan, auton palautukseen ja Linda Linen terminaaliin laivaa odottamaan. Merimatka oli jännittävä kohtalaisen aallokon vuoksi. Kotiin Turkuun päädyimme vasta kello yhden aikaan yöllä, sillä meillä meni tunti ennen kuin pääsimme ulos parkkihallista - Europarkin maksuautomaatti hyväksyi vain luottokortit ja uudet setelit, joten jouduimme juoksemaan pari kertaa lähikauppaan nostamaan rahaa saadaksemme pysäköintimaksun hoidettua.

Neljän päivän Viron-retkeilyltä havaintolistalleni kertyi kaikkiaan 124 lintulajia, joista kolmea en ollut ikinä aiemmin havainnut. Reissun jälkeen vuodenpinnalaskurini näytti lukemaa 155 lajia, mihin olen ihan tyytyväinen tässä vaiheessa vuotta tällä bongausintensiteetillä. En edes tiedä, miten yhteenvetäisin retken loistavaa tunnelmaa. Oli hienoa osua Viroon sillä hetkellä, kun hitaasti edennyt kevät on juuri räjähtämässä vihreäksi, kukkivaksi kesäksi - se on parasta aikaa liikkua luonnossa ja etenkin lehtometsissä.

Loppuläppä: hippipakun uusi ilmenemismuoto, kukkaseppelöity retkibussi!

Tässä vielä linkki takaisin retkiraportin ensimmäiseen osaan.

16.6.2017

Luontomatkalla Länsi-Virossa 3/4: Keemu, Haeska, Puise ja Rannajõe

Matkakertomus toukokuun lopun Viron-reissulta jatkuu! Kolmantena retkipäivänä seikkailtiin pääasiassa Matsalunlahden rannoilla ja pönötettiin lintutorneilla. Sää oli edelleen lämmin, mutta taivas pysyi onneksi suurimman osan päivästä pilvisenä - se on aina positiivinen asia silloin, kun ollaan katsomassa kaukoputkella merelle, sillä auringonpaisteessa kaikki katoaa väreilyyn ja veden kimallukseen.

Retkilauantaimme tiivistettynä yhteen kuvaan! :D

Keemu


Retkipäivä alkoi aamuseitsemältä, kun lähdimme tukikohdastamme Ullaste Puhkemajasta ajamaan Keemun suuntaan. (Yhtään aiemmin ei oltaisi päästy liikkeelle, sillä olimme palanneet majapaikkaan perjantain seikkailuilta vasta puolenyön jälkeen.) Keemussa sijaitsee pieni näkötorni, mutta asetuimme kuitenkin miellyttävämmälle paikalle aallonmurtajalle staijaamaan. Lintuisimmat näköalat osoittautuivat olevan rantaniittyjen suunnalla, eikä matkaavia muuttoparvia pahemmin nähty.

Keemussa viettty tunti pidensi niin retki- kuin vuodenpinnalistaani suurin harppauksin, ja tipahti sieltä yksi elämänpinnakin, kun komea kuovisirri käppäili putkeen. Kapustarintojen joukosta löytyi muutama tundrakurmitsa. Pari vesipääskyä pyöri rantavedessä. Merihanhet laidunsivat heinikkoa erittäin suloisten pörröpalleropoikastensa kanssa. Tavallisten tiirojen joukosta löytyi pikkutiira, ja juuri, kun olimme tekemässä lähtöä, myös jono mustatiiroja huiteli ohitse. Kirjokerttu ja rytikerttunen lauloivat.

matsalunlahti - keemu
Keemun aallonmurtajaa ja mukavan pilvistä taivasta.

Haeska


Haeskan lintutornia kuulee usein sanottavan Pohjois-Euroopan tai jopa koko Euroopan parhaaksi lintutorniksi, ja kyllähän paikka tarjoaa ihan hyvin katetta väittämälle. Tälläkin kertaa teimme lukuisia hyviä havaintoja, vaikka emme viipyneet kuin puolisentoista tuntia ja vuorokaudenaikakin oli lintujen havaitsemisen kannalta vähän epäsuotuisa, kun kello kävi jo aamupäivää. Torni on noin kahdeksanmetrinen mutta vankkarakenteinen ja mukava, joskin ylätasanne on kohtalaisen pieni, joten meininki menee helposti törmäilyksi.

matsalunlahti - haeska
Haeskan lintutorni. Vähän aurinkokin pilkahteli, mutta enimmäkseen taivas pysyi pilvisenä.

Heti ensimmäisten havaintojen joukossa löysin parven mustapyrstökuireja, ja tornin edustalla lepäili heinätavikoiras. Muutama kymmenen kurkea ruokaili kauempana lahden rannalla. Myös suosirrejä näkyi ihan vilisemällä, tosin vain yleisempää alalajia. Pari vesipääskyä nähtiin lisää, jouhisorsakoiras löytyi tavallisten ankkojen joukosta, merikotka kierteli korkeuksissa ja punavarpunen lauloi. Parvi punakuirejakin havaittiin. Oman porukkamme lisäksi kaksi muutakin harrastajaa piipahti tornilla - siellä törmääkin (hihi!) usein muihin retkeilijöihin ja erikoisen usein toisiin suomalaisiin.

Spottasimme toveri Pöllen kanssa lietteiltä pari pientä, suosirriä muistuttavaa piipertäjää, joita emme osanneet määrittää. Seurasimme lintujen leppoisaa ravinnonottoa suuren hämmennyksen vallitessa, kunnes lopulta saimme kerättyä tarvittavat tuntomerkit määritykseen. Jänkäsirriäisiähän siinä! Taas yksi elämänpinna napsahti meille molemmille. Olen erityisen iloinen silloin, kun uusi lintu on itse löydetty ja määritetty, joten tämä oli taas todella riemastuttava havainto. Spontaanisti löydetyn ja omatoimisesti määritetyn uuden tuttavuuden tuntomerkit jäävät takuuvarmasti mieleen.

Tornissa oli terveisiä satavuotiaalle Suomelle.

Haeskan torni sijaitsee yksityisalueella pienen tilan mailla, joten siellä saa liikkua vain valoisaan aikaan. Pihapiirissä on myös pari majoitusmökkiä matkailijoiden käyttöön. Olen itsekin majoittunut joskus täällä, Tuulingu Puhkemajassa, joka olikin oikein mukava - ja oli tietysti aika hulppeaa oleskella näin mahtavalla paikalla. Ei tarvinnut kuin juosta parisenkymmentä metriä mökin ovelta, niin oli jo kaiken olennaisen äärellä.

Puise


Haeskasta jatkoimme matkaa Puisen niemelle, jonka rannoilla on useampikin hyvä lintupaikka. Tällä kertaa valitsimme kohteiksemme Põgari-Sassin ja Puise Ninan. Näiden lisäksi myös ainakin Kiidevan Kalakülassa olisi oikein kelpo lintutorni, jossa viime vuonna tulikin käytyä, mutta tällä kertaa jätimme sen väliin, ettei päivä venyisi liian pitkäksi.

Põgari-Sassin rannalle ei kiikaroida lintutornista vaan ihan vain levikkeeltä tien varresta. Põgari on erityisen hyvä kahlaajapaikka, ja nytkin havaintolistalle saatiin jo ihan pienellä pysähdyksellä useampia (tosin jo aiemminkin havaittuja) viklo- ja sirrilajeja. Töyhtöhyypillä oli poikasia. Lopulta yksi isosirrikin löydettiin retkipinnalistan jatkoksi. Oli hauskaa huomata, että aiemmilla Matsalun-reissuilla hylätyksi ja autioituneksi olettamani navetta, jonka eteen auton voi jättää, osoittautui olevan sittenkin yhä jonkun käytössä - koko joukko nautakarjaa oli tuotu sitä ympäröivälle laidunniitylle.

puise nina
Puisen rantamaisemaa ja harmaata ulappaa.

Põgarin jälkeen tullaan Puisen uimarannan kohdalle. On ihan hyvä idea piipahtaa biitsille katsastamaan lintutarjontaa, vaikkei uimaan mielisikään. Rannan yhteydessä, aivan tien varressa on huussi, jota pysähdyimme hyödyntämään, ja tauon aikana ehdin vähän käppäillä rannalla. Erikoisempia havaintoja en tehnyt, mutta punavarpunen kyllä lauleskeli mukavasti katajikossa.

Aivan niemen kärjessä on Puise Ninan tunnelmallinen pieni kalastajakylä, jonka rannoilta on hienot merinäköalat. Auton voi jättää vanhalle bussipysäkille, ja rantaan pääsee talojen välitse kävelytietä seuraillen. Kylällä toimii majoituspalveluyritys, jonka mailla on myös lintutorni, mutta se ei liene yleisessä käytössä. Onneksi venerannastakin pystyy hyvin tsiigaroimaan merelle.

Puise on erikoisen hyvä paikka muutonseurantaan, ja aiemmilla reissuillani olen nähnyt siellä mm. punakaulahanhen, sitruunavästäräkin ja riuttatiiran. Tällä kertaa niemeltä ei tehty erikoisempia havaintoja linturintamalla, mutta sen sijaan rantakivikosta löytyi vaikka mitä kiehtovaa - kuolleita kilkkejä, suuria kalansuomuja, fossiilikiviä ja meren tuomia aarteita. Parkkipaikalla hyppeli kaunis hemppo, jota ei oltukaan vielä tällä retkellä nähty.

puise nina
Edesmenneen kilkin maalliset jäänteet.

Puisen niemenkärjestä jatkoimme lounas- ja kauppatauolle Haapsaluun. Matkalla pysähdyimme vielä Põgari-Sassin lähellä sijaitseville pienen kirkon raunioille. Virossa on aivan älyttömän paljon kaikkia vanhoja raunioita, jotka näyttävät vain unohtuneen oman onnensa nojaan - neuvostoajalla lienee osuutensa asiaan. Rauniot ovat tosi kiehtovia, kummallisia ja aika surullisiakin. Niihin tekisi aina mieli mennä seikkailemaan, mutta samalla kuitenkin sortumisvaara pelottaa.

Hylätty kirkko tien varressa.

Rannajõe


Retkipäivän viimeinen kohde oli Rannajõen lintutorni, joka sijaitsee aivan Matsalunlahden peräpohjukassa. Tornilta avautuu näkymä toooodella laajalle rantaniitylle, joka ilmeisesti tulviikin aiemmin keväällä. Niityn sanotaan tulva-aikaan olevan loistava paikka havainnoida lepäileviä hanhia, sorsia ja kahlaajia, mutta tähän aikaan keväästä se kunnostautuu etenkin petolintupaikkana. Nytkin näimme pikaisella puolen tunnin pysähdyksellämme sekä rusko- että niittysuohaukkoja, niin koiraita kuin naaraitakin. Lisäksi havaitsimme metsäkauriita ja yhden hirven.

Rannajõen lintutornin tekijät ovat ajatelleet kaikkea! Tornin alatasolle pääsee pyörätuolilla ja ylätason kaidetta saa nostettua pois edestä, jotta lyhyetkin henkilöt näkevät katsoa kaukoputkella.

Palasimme jo alkuillasta takaisin Ullaste Puhkemajalle, sillä ohjelmassa oli vielä grillailua, saunomista ja kakkua. Matkalla majapaikalle näimme mehiläishaukan, jonka lenteli hauskasti ympäriinsä kukkivien vaahteroiden latvuksissa - oletettavasti pyydystäen kukissa ruokailevia pörriäisiä. Iltahengailujen jälkeen kävimme vielä Ullasten lähimaastoissa yöretkellä, jonka aikana havaitsimme yhden valkohäntäpeuran, yhden teerikukon ja monta miljardia hyttystä.

Ullaste yöllä. Ei ollut mahdollista kuvata ilman, että useampi hyttynenkin tallentui muistikortille.

Retkiraportti jatkuu vielä sunnuntain seikkailuilla.

13.6.2017

Kesäseikkailulla Lystilässä ja Nauvossa

Vehreys, lämpö, taukoamaton linnunlaulu ja mukavat kesäseikkailut! Niiden aika on todellakin täällä, vaikka aika paljon kyllä sataa ja on vähän apaattistakin. Kun eräänä lauantaipäivänä suuntasimme pienelle seikkailulle saaristoon, ei onneksi satanut eikä tunnelmani ollut apaattista nähnytkään. Aurinko paistoi lämpimästi. Minulla oli ylläni uusi kirsikkakuvioinen mekkoni, jonka helmat hulmusivat viileässä merituulessa, kun seisoimme Nauvon lossin kannella.

Kesämekkoa, kesäkukkia ja kesäherkkuja! (Kaikki kuvat ovat toveri Krotin kännykältä.)

Seikkailumme ensimmäinen kohde oli Kuusistossa sijaitseva Lystilän puutarha, missä kävimme tekemässä muutamia taimihankintoja parvekepuutarhaan. Lystilä on osoittautunut hyväksi valinnaksi silloin, kun jonkin olennaisen kasvin esikasvatus ei ole ottanut onnistuakseen tai sitä ei ole löytynyt Uudenkaupungin kukkamessuilta tai muualtakaan. Taimet ovat reippaita ja kohtuuhintaisia, ja paikka on oikein viihtyisä. Nyt mukaamme lähti muun muassa potra chilintaimi ja muutama kesäkukka.

Kuusistosta matka jatkui Nauvoon. Ruokailimme perinteisesti L'Escalessa, jonka ruokalistalle oli ilmaantunut uusia vaihtoehtoja sitten viime käyntini. Otin täytetyn paprikan ja olin siihen oikein tyytyväinen. Ruoka maistui hyvältä, oli monipuolista ja kohtuuhintaista, eikä annos ollut liian pieni (alimitoitus on yleinen ongelma ravintoloiden kasvisvaihtoehdoissa) muttei liian isokaan. Allergia-asiatkin huomioitiin moitteettomasti. L'Escale ei toki ole mikään hillitön gourmet-paikka mutta aina varma valinta Nauvossa reissaavalle.

Kesäkuista valoa ja tuoretta vehreyttä Nauvon hautausmaalla.

Ruuan jälkeen menimme fiilistelykävelylle satamaan ja hautausmaalle. Otimme tietysti myös hiukan asukuvia nyt, kun olin ensimmäistä kertaa liikkeellä uudessa mekossani. Se on peräisin VintagEija's-puodista, mistä sain sen aivan älyttömän hyvällä tuurilla puoleen hintaan (siis reilulla viidelläkympillä!) liikkeen synttäritarjouskampanjan yhteydessä. Mekko ei ole oikeasti vanha vaan uustuotantoa, mutta on siinä kyllä menneen ajan tunnelmaa. Olen myös aina tosi iloinen, kun tiedän, kuka on tehnyt vaatteeni ja missä.

Merimaisemaa lossimatkalta. (Tämänkin kuvasi Krotti.)

Menneinä kesinä, joina olen ollut pidempiä jaksoja hommissa Seilissä, olen viettänyt paljonkin aikaa Nauvossa, kun kaikki ostokset on pitänyt tehdä siellä ja sen kautta on tietysti myös reissattu Turusta Seiliin ja takaisin. Tänä vuonna "pakollisia" visiittejä Nauvoon ei näytä olevan pahemmin tiedossa, joten sinne on nyt mentävä ihan muuten vain seikkailemaan ja nostalgiatrippailemaan. Kesä ilman hengailua Nauvossa tuntuisi oudolta.

10.6.2017

Luontomatkalla Länsi-Virossa 2/4: Salevere, Puhtu, Penijõe ja Suitsu

Toukokuun lopun Viron-matkamme toinen retkipäivä, perjantai, oli aikamoisen pitkä ja intensiivinen, mutta yritän nyt menestyksekkäästi tiivistää sen kuitenkin yhteen postaukseen. Seikkailimme pääasiassa lehdoissa ja lisäksi vierailimme parilla lintutornilla. Palasimme takaisin majoituspaikkaamme Ullasteen vasta puolenyön jälkeen. Koko päivän sää oli lämmin ja aurinkoinen mutta onneksi myös tuulinen. Läänemaalla tuntuukin milteipä aina olevan tuulista.

Päivän sana: keväiset lehdot.

Saleveren Salumägi


Päivän ensimmäinen varsinainen retkikohde oli aivan Ullasten lähellä sijaitseva Saleveren Salumägi, jonne olisi periaatteessa voinut siirtyä lomatalolta ihan kävellenkin, mutta aikaa säästääksemme karautimme sinnekin autolla. Lähdimme Saleveren suuntaan kuitenkin vasta aamupuuron jälkeen kello kymmenen tietämillä, joten olin tietysti ollut siihen mennessä jalkeilla jo useamman tunnin, staijannut lintuja pihamaalla aamunkoitossa, käynyt kävelyllä ja ehtinyt palata takaisin petiin aamutorkuillekin.

Saleveren lehto oli juuri nyt parhaimmillaan, sillä kevät on ollut tänä vuonna Virossakin hiukan normaaliaikataulusta jäljessä, ja kevätaspektin kukat olivat vielä täydessä kukoistuksessa. Puiden lehdet eivät olleet vielä kokonaan auenneet, joten maisema oli heleän vihreä. Valitettavasti mukana ei ollut ketään lyömätöntä kasviasiantuntijaa, joten meiltä meni varmasti paljon ohikin, mutta tunnistimme sentään monia kukkijoita ja useista lajeista osasimme sanoa sen verran, että niitä tuskin tavataan Suomessa.

Suomukka. Sen me tunnistimme.

Lehdon äänimaisema oli aivan mieletön. Lukuisat kultarinnat, sirittäjät, laulu- ja mustarastaat sekä lehto- ja mustapääkertut konsertoivat latvustossa, ja koko paikka tuntui soivan kirkkaita säveliä, joiden joukosta oli vaikea edes erottaa yksittäisiä laulajia. Jostain kaukaa kantautui korviimme hyvin kuhankeittäjämäinen ääni, mutta se toistui vain muutaman kerran, emmekä lopultakaan pystyneet varmistumaan määrityksestä. Kuitenkin jo pelkkä se fiilis, jonka mahdollinen kuhankeittäjähavainto tällaisessa lounaissuomalaisessa pulliaisessa herättää, on aivan mahtava, vaikkei lajia voitaisi edes laskea mukaan mihinkään pinnoihin.

Piti tähyillä niska kenossa latvuksiin, jos halusi näköhavaintoja linnuista.

Hyönteisrintamallakin oli jännittävää. Ilmassa lenteli runsaasti paitsi hyttysiä myös joitain jännittäviä ötököitä, joilla oli mustankiiltävä muurahaismainen ruumis ja pitkät roikkuvat raajat. Olen kohdannut samoja tai hyvin samanlaisia hyönteisiä aiemmin tunturikoivulehdossa Käsivarren erämaassa, ja silloin määrityspähkäily johti lopulta lehtipistiäisiin, mutta en uskalla väittää mitään. Maassa puolestaan vilisi paikoin suorastaan massoittain kiehtovan värikkäitä tuliluteita, joilla ilmeisesti myös oli lisääntymiskausi meneillään. Kohtasimme myös kirkasvärisen, maassa pesivän erakkomehiläisen.

Tuliluteita!

Saleveren lehdosta löytyy myös jyrkänne, josta pulppuaa lähde, Silmaallikas, kirkasvetisenä pikku putouksena lampeen, joka on käsittääkseni ollut muinoin pyhä uhripaikka. Tällaiset jyrkät maastonmuodot ovat Läänemaalla aika harvinaisia. Jyrkänteen varjoisassa kyljessä kasvoi monenlaisia kiehtovia sanikkaisia, joista tunnistimme rymätasolla ainakin raunioiset. Paikka on arkeologisestikin kiinnostava. Tutkimuskaivauksissa on löydetty muinaislinnan jäänteitä, ja niistä kerrotaan myös luontopolun infotaulussa.

Jyrkännettä ja sen kasveja.

Lehtoa kiertävä luontopolku kulkee aluksi pätkän matkaa avaralla alvariniityllä, joka kukki nyt täynnä kevätesikoita, erikoisia vuokkoja ja tädykkeitä, kissankäpälää ja muita kauniita niittykukkia. Maassa näkyi myös kontiaisen kekoja. Kun saavuimme, keskellä polkua lekotteli vaskitsa, joka kuitenkin väistyi varjojemme peittäessä siltä auringonpaisteen. Siitä on yli kymmenen vuotta, kun viimeksi kohtasin vaskitsan!

"Moikka, pitää mennä!" tuumi vaskitsa.

Sain alvarimaisemakuvaan kaapattua muutaman sellaisen lentävän mysteeriötökänkin!

Puhtu


Saleveren lehdon jälkeen ajoimme vähän pidemmän matkan päähän Virtsun suuntaan. Seuraavana kohteenamme oli Puhtu eli Puhtulaid, jossa pääsee niin ikään ihailemaan lehtokasvillisuutta ja valtavan suuria puita (Puhtun Tammi ja Mänty ovat käsittääkseni Viron suurimmat lajiaan) sekä kiehtovaa, loivasti merelle viettävää kivikkorantaa. Niemellä sijaitsee myös biologinen asema, ja metsästä löytyy Erik Kumarin muistopaasi. Kumari oli biologi, jota pidetään virolaisen lintutieteen ja luonnonsuojelun perustajahahmona.

Erik Kumari oli hieno mies.

Puhtun parkkipaikalla kiikaroimme hetken taivaan sinessä kaartelevaa komeaa vanhaa merikotkaa, ja pian kiikareihin osui myös pikkukiljukotka. Hali ja pomari ohittivat toisensa aika likeltä, jolloin kotkien kokoero oli helppo hahmottaa. Pari korppia ilmaantui myös härnäämään kotkia ja telmimään ympäriinsä tuulessa.

Puhtun alvari on hyvää avaraa petolintujentarkkailualuetta, jos vain malttaa nostaa katseensa kasvillisuudesta.

Vierailimme jättitammen ja -männyn luona, ja ihmettelimme myös monia muita kookkaita ja jännittävän muotoisia puita. Luhtalemmikit, kelta- ja valkovuokot, valtavan suuret lehtokielot sekä vahvaa sipulinhajua ilmaan levittävät karhunlaukat kukkivat metsän pohjalla. Myös lisää kiehtovia kämmeköitä tuli vastaan, mutta määritykset jäivät hataralle pohjalle. Valokuvia tuli kyllä räpsittyä, joten lajeja voi sentään yrittää tunnistaa vielä jälkikäteenkin.

Kämmekänmäärityspähkinä.

Puhtu Mänd. On se iso!

Puhtun niemen nokassa jäimme rannalle pitämään pidempää eväs- ja hengailutaukoa. Osa porukasta meni mereen kahlailemaan, ja vesi olikin yllättäen aika lämmintä - niin loivalla ja matalavetisellä rannalla tietysti auringonpaiste lämmittääkin veden nopeasti. Löysimme taas monia kiehtovia muinaisten merieläinten fossiileja sisältäviä kiviä sekä muita jännittäviä aarteita. Mereltä osui kovasta väreilystä ja auringonkimalliuksesta huolimatta kiikariin yksi räyskä, ja harmaahaikarakin lensi ohi. En taaskaan mennyt näkötorniin, koska se on pelottava, mutta sillä välin törmäsin pusikossa sisiliskoon.

Puhtun ranta on toooodella loivaa. Kahlasin kerran kumisaappailla usean sadan metrin päähän merelle, eikä vesi vieläkään yltänyt lähellekään saappaanvartta. Uimasyvyyttä saisikin hakea aika kaukaa.

Penijõe


Puhtun lehdosta matkamme jatkui Virtsun kylällä suoritetun kauppapysähdyksen jälkeen takaisin Matsalunlahden rantaan, missä pidimme tunnin staijaus- ja geokätköilypysähdyksen Keemun tornilla ja yritimme myös löytää Liustemäelle. Keemulle palasimme kuitenkin vielä lauantaiaamuna pidemmäksi aikaa, eikä tällä ensimmäisellä visiitillä tullut mitään kummempia havaintoja, joten kerron paikasta enemmän seuraavassa postauksessa. Liustemäen tornia emme lopulta edes löytäneet. Niinpä hyppäänkin nyt tämän päivän tarinassa suoraan iltaseikkailumme kohteisiin.

Omenankukkia.

Palailimme siis alkuillasta viiden jälkeen takaisin Ullasteen, söimme, huilasimme ja vaihdoimme lämmintä päälle. Matkalla näimme tien varressa vilaukselta muutaman peltopyyn, ja yllätys oli suuri, kun lisää samoja palleroisia pyrähti lentoon Ullaste Puhkemajan pihasta meidän noustessamme autosta. Toinen oiva havainto suoraan majapaikaltamme tulikin heti, kun olimme tekemässä lähtöä iltaseikkailulle puoli yhdeksän maissa: kahdeksan jalohaikaran parvi saapui lentäen ja laskeutui jonnekin puiden taakse.

Koska perdixeistä ja jalluista ei tullut kuvia, tässä poseeraa keltavästäräkki.

Kello yhdeksän jälkeen saavuimme Penijõelle. Aurinko oli laskussa, ja maisema hehkui taas kullanhohtoisena. Polku kulki joen vartta seuraillen lehmilaitumen reunassa. Käveltävää lintutornille ja takaisin kertyi muutama kilometri. Kaulushaikara tai parikin tuuttaili ja lukuisat satakielet lauloivat. Omenapuut kukkivat joen töyräillä. Metsän reunassa laidunsi valkohäntäpeura.

Penijõen maisemaa. Ihana, tyyni, seesteisen kaunis ilta. <3

Penijõen lintutorni oli oikein mukava ja helposti lähestyttävä myös korkeanpaikankammoiselle. Auringonlaskun hiipumista ja varsinaisen yölaulajakonsertin alkua odotellessamme tarkkailimme laitumella käyskentelevää ylämaankarjaa ja nautojen seassa hauskasti hengailevia kattohaikaroita. Kunhan hämärä tiheni, alkoi ruokosirkkalintu laulaa. Yhtään acroja ei kuitenkaan kuulunut.

Auringonlasku ja joen tyyni pinta.

Penijõen lintutorni.

Koska meillä oli vielä yksi retkikohde edessä, emme viipyilleet tornilla kovin pitkään. Patikoidessamme joenvartta takaisin parkkipaikalle kuulimme parin ruisrääkän raksutusta, ja kaukaa laitumen takaisesta metsästä kantautui yllättäen sarvipöllön huhuilu, joka oli kyllä peittyä lehmien mylvintään. Olin riemuissani vuoden ensimmäisestä pöllöhavainnostani - tämän kevään pöllöretket eivät tosiaan olleet tuottaneet mitään tulosta.

"Lehmähaikara!" :D

Suitsu


Vierailimme Suitsussa yön pimeydessä, sillä siellä on kuulemma hyvät mahdollisuudet nähdä villisikoja ja muita nelijalkaisia. Saavuimme kello yhdentoista jälkeen. Yö oli miltei tyyni ja melko lämmin. Ruokokerttunen lauloi heti parkkipaikan vieressä - retken ja itselleni myös kevään ensimmäinen - mutta muuten oli aika hiljaista. Hyttysten ininä oli hallitseva ääni.

Suitsun maisemaa.

Osa porukasta kiipesi näkötorniin, mutta se oli taas samaa sorttia kuin Kasarin torni, joten jätin väliin. Maassa hengaillessamme näimme kuitenkin metsäkauriin, joka ilmestyi puiden varjoista aukiolle, katsoi meitä hetken ja lähti sitten loikkimaan tiehensä. Muuta erikoista ei havaittu, mutta hyttysiä oli paljon. Niinpä matka jatkuikin pian, kun torniin nousseet palasivat maan kamaralle.

Suitsun tornin portaikossa.

Aukio, jolle metsäkauris pysähtyi. Itse kaurista en saanut kuvaan.

Ajomatkalla takaisin Ullasteen näimme vielä lisää pieniä hirvieläimiä sekä pari kettuakin. Lehtokurppa lensi hetken auton valoissa, mutta välttyi onneksi törmäykseltä. Puoli yhdeltä yöllä palasimme majapaikallemme, ja suoriuduin uskomattoman nopeasti nukkumaan.

Retkiraportti jatkuu seuraavassa postauksessa!

7.6.2017

Luontomatkalla Länsi-Virossa 1/4: Kasari, Lihula ja Ullaste

Luontomatkailu Virossa on jotain, mitä haluaisin päästä toteuttamaan suunnilleen joka kevät. Onneksi siihen tarjoutui tänäkin vuonna oiva mahdollisuus, kun Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piiri järjesti nuorille suunnatun matkan Länsi-Viron luontokohteille toukokuun lopulla. Mukaan!

Nelipäiväinen reissumme oli kerrassaan onnistunut, enkä oikein tiedä, miten tekisin sille kunnolla oikeutta paisuttamatta blogiani pelkäksi Viro- ja lintuharrastusjuttujen hehkutusryöpyksi. Niinpä ajattelin nyt vain käsitellä muutaman postauksen verran, missä kohteissa seikkailimme ja mitä havaitsimme. Aloitetaan ensimmäisestä retkipäivästä.

Retkeläisiä kiikarointipuuhissa Kasari-joella. Mukana tietysti koko joukko kavereitani, mm. kuvasta löytyvät toverit Krotti, Pölle, Naakkuli ja Mölysammakko sekä kuvaushetkellä jossain muualla hiippaillut toveri Metsähiippari.

Kasari luht (Kloostri)


Reissumme alkoi helatorstaina jo aamuvarhaisella, kun lähdimme Turusta kimppakyydillä Helsinkiin, mistä siirryimme Tallinnaan Linda Linen nopealla katamaraanilla. Tallinnassa lastauduimme jälleen Akord Autorentiltä vuokratun pikkubussin kyytiin ja lähdimme eeppisen kauppareissun jälkeen huristelemaan Läänemaalle. Jo ajon aikana retkipinnalistalle saatiin kymmenkunta lintulajia, muun muassa tutut kattohaikarat. Matkan ensimmäinen varsinainen retkikohde oli Kloostrin Kasari luht, jonka saavutimme kello neljän aikaan.

Kasari luht hienoissa valo-olosuhteissa.

Matsalunlahteen laskevan Kasari-joen varrella sijaitsevalle näkötornille pääsee pientä tietä pitkin Kloostrin kylältä. Matkalla ohitetaan hienot luostarinrauniot, joille tällä reissulla emme menneet seikkailemaan. Itse torni on sitä sorttia, etten itse ilkeä ollenkaan kiivetä sinne - se on 16 metriä korkea, vanha, metallirakenteinen rajavartiotorni, jonne noustaan ohuita tikapuita pitkin - mutta onneksi myös joen yli vievältä sillalta on ihan hyvä kiikaroida avaran rantaniityn elämää.

On näkötorneja - ja sitten on näkötorneja. Kiipeäisitkö ylös?

Saapuessamme Kasarille saimme kunnon sadekuuron niskaamme, mutta pian aurinko tuli taas esiin. Valo-olosuhteet olivat dramaattiset - uhkaavan tummat pilvet lepäsivät auringonpaisteessa kylpevän maiseman yllä. Petolintuja oli liikkeellä runsaasti. Havaitsimme sekä rusko- että sinisuohaukkoja, pikkukiljukotkia ja nuolihaukankin. Satakieli lauloi, keltavästäräkki keikutteli rantapenkalla ja haarapääskyt viuhuivat eestaas pesillään sillan alla. Hiekalla jalkojemme juuressa kipitti useampikin komean kuparinhohtoinen maakiitäjäinen.

Kasarin nykyinen silta on tosi jees. Kun ensimmäistä kertaa kävin täällä vuosia sitten, silta oli vielä ohuista, miltei puhkiruostuneista peltilevyistä kasaan hitsattu hirvitys. (Kuva on toveri Krotin kännykältä.)

Lihula


Lihulan kylällä on hyvä piipahtaa matkan varrella hakemassa elintarviketäydennystä ja samalla voi tutustua mahtaviin linnanraunioihin ja niitä ympäröivän puiston luontoon. Kylällä pesii kokonainen kolonia mustavariksia. Maasto vilisee viinimäkikotiloita. Kevätesikot kukkivat nurmella. Seikkaillessamme raunioilla kuulimme myös useamman punavarpusen ja kultarinnan laulua ja löysimme puistosta tiklin pesän.

Jännittävää!

Paikalle oli ilmestynyt pari tykkiäkin sitten viime käynnin.

Ullaste Puhkemaja


Koko reissun ajan majapaikkanamme toimi Matsalunlahden eteläpuolella, Saleveren lehdon lähellä sijaitseva Ullaste Puhkemaja. Paikka oli ihan mielettömän mukava! Ensinnäkin sijainti oli ensiluokkainen retkeilyn kannalta ja maisemat aivan älyttömän kauniit. Hulppean kokoisessa talossa olisi ollut majoitustilaa reilulle kymmenelle hengelle, mutta meitä oli vain yhdeksän, joten saimme oleilla väljästi.

Tukikohtamme oli niin viihtyisä, ettei oikein tiennyt, kumpaa halusi tehdä enemmän, oleskella sisällä fiilistelemässä vai ulkona luontohavaintoja tekemässä. Onneksi olohuoneen koko seinän kokoiset ikkunat mahdollistivat eräänlaisen multitäskäämisen, sillä sohvalta oli esteetön näkymä avaralle niitylle ja lehtometsän reunaan.

Ihana tukikohtamme Ullaste Puhkemaja auringonlaskun valossa ensimmäisenä retki-iltana.

Tunnetusti pystyn harvemmin nukkumaan sisätiloissa oikein missään majoituspaikoissa, koska olen allerginen ja yliherkkä suunnilleen koko maailmalle, joten otan miltei poikkeuksetta telttailukamat mukaani ja vietän yöni pihamaalla. Nytkin olin liikkeellä telttailuun varautuneena - vallankin kun lemmikkieläinten tuominen taloon oli Visit Estonian tietojen mukaan sallittua - mutta yllättäen Ullasten lomatalo tekikin telttani työttömäksi. Nukuin kaikki yöt sisällä, enkä kärsinyt juurikaan allergiaoireista.

Alakerran makuukammari, jossa minä majoituin. Toverit Krotti ja Naakkuli olivat huonekavereinani.

Kanssa-allergikot ja -hajusteyliherkät ymmärtävät varmasti erikoisen hyvin, miten hyvältä tuntuu astua sisälle taloon, joka tuoksuu pelkästään rakennusmateriaaliltaan, puulta. Nurkissa ei pyörinyt pölypalloja, eivätkä matot olleet täynnä eläinten karvaa. Okei, saippuat vessoissa ja saunassa olivat hajustettuja, eivätkä lakanat ja pyyhkeetkään täysin tuoksuttomia olleet - yksi yläkerran makuuhuoneiden peitoista haisi itse asiassa tosi sankasti parfyymiltä - ja tiskikoneessa oli jotain erikoisen voimakashajuista huuhteluainetta, jonka poistaminen oli työlästä. (Mitä se edes on ja mihin sitä tarvitaan?)

Yleisvaikutelma jäi kuitenkin vahvasti plussan puolelle. En käyttänyt talon omia lakanoita tai pyyhkeitä, vaan nukuin makuupussissa päiväpeiton päällä, mutta sillä tavalla pärjäsin oikein mainiosti. (Ja oli minulla toki kaikki asiaankuuluvat lääkkeet käytössä kuten reissuilla aina. Tavallisesti niiden teho ei vain riitä.) Rohkenen suositella Ullaste Puhkemajaa oikein lämpimästi kaikille, myös allergikoille ja yliherkille, kunhan vain muistavat ottaa omat vuodevaatteet, pyyhkeet ja lääkkeet mukaan. Toivottavasti paikka pysyy yhtä siistinä ja raikkaana jatkossakin, eikä pääse vuosien myötä rähjääntymään.

Keittiö oli miellyttävän avara, valoisa ja siisti sekä kohtuullisen hyvin varusteltukin.

Saavuimme Ullasteen iltaseitsemän aikaan. Ajoimme ensin risteyksen ohi, mutta kiepsaisimme pian ympäri ja löysimme perille. Tien varressa ei ollut mitään kylttiä, vaan Ullasten tielle piti vain tajuta kääntyä. Olin etukäteen ajatellut, että Ullasten kylä olisi jotenkin vähän isompi paikka, mutta todellisuudessa se koostuikin muutamasta hiljaisesta maatalosta. Lomatalo löytyi aivan tien perältä, laajan niitty- ja peltoalueen reunasta.

Ensimmäisenä retki-iltanamme teimme pienen iltaseikkailun talon lähimaastoon. Oli hauskaa, että auringonlaskussa paikka näytti oikeastaan aivan samanlaiselta kuin sen nettisivujen kuvissa - valaistus ja värimaailma olivat täsmälleen samat. Kiurujen ja satakielten laulu raikui joka suunnasta. Pari kurkea lensi ohitse. Ilta oli leppeän lämmin mutta tuulinen, ja tunnelma oli aivan unenomaisen kaunis.

Ullasten maisemia iltavalossa.

Auringonlaskut ne tuppaavat aina olemaan komeita, kun ollaan retkellä.

Seikkailuraportti Virosta jatkuu seuraavassa osassa perjantain retkikohteilla. Jos joku nyt suunnittelee reissua Matsalunlahden suuntaan ja eksyi tänne tietoa hakiessaan, annan mielelläni lisätietoja yksityiskohdista, joita skippaan tässä aika armottomasti. Jättäkää vain kommenttia alle, niin selostan lisää!