19.11.2017

Havaintoja blogini evoluutiosta

Selasin hiljattain vanhoja postauksiani ja huomasin siinä ohessa tosi konkreettisesti, miten paljon blogini on tässä vuosien kuluessa muuttunut.

Kahden ensimmäisen vuoden aikana julkaisin vain muutaman kerran kuukaudessa (lukuun ottamatta sitä yhtä pitkää talvitaukoa, joka kesti miltei puoli vuotta ja jonka aikana en postannut yhtään mitään), mutta suunnilleen viime vuoden toukokuusta lähtien olen postannut vähintään pari kertaa viikossa, usein paljon tiheämminkin. Toistaiseksi blogihistoriani aktiivisin kuukausi on ollut kuluvan vuoden huhtikuu, jolloin julkaisin kaikkiaan 21 postausta. Se on enemmän kuin koko ensimmäisen bloggausvuoteni aikana yhteensä.

Alussa kirjoitin tosi satunnaisesti ihan mistä sattuu. Sitten, suunnilleen samaan aikaan, kun aloin muutenkin blogata aktiivisemmin ja säännöllisemmin, muuttui myös sisällön linja paljon systemaattisemmaksi. Kirjoitan toki edelleenkin ihan mitä sattuu, mutta nykyään sentään tiedän jo etukäteen, mitä aion milloinkin kirjoittaa.

Tämä pari vuotta sitten Seilissä ottamani kuva on ehkä ollut blogini bannerina kaikista pisimpään.

Niin ikään edelliskeväänä sain käyttööni nykyisen kamerani (Canon PowerShot SX230 HS). Vaikka olenkin aina ollut kova räpsimään kuvia oli kuvauskaluston taso sitten minkälainen tahansa, vaikutti tämä parannus kuvausintooni merkittävästi ja sitä myötä myös blogin kuvasisältöön. Kyllähän minä edelleenkin satunnaisesti postaan kännykkäkuvia, sillä en tosiaankaan kulje aina kamera taskussa, mutta kuitenkin enimmäkseen käytössäni on nyt paljon aiempaa enemmän ja parempia kuvia.

Sekin tapahtui viime vuoden keväällä, kun pikkuhiljaa aloin työstää yhä useampia postauksiani pidempään kuin vain yhden naputteluistunnon ajan. Teen edelleenkin kohtuullisen ison osan postauksistani kertaheitolla valmiiksi - kuvat sisään, noin vartti naputtelua, pikainen oikoluku ja sitten ulos - mutta kuitenkin aika monia julkaisuja työstän nykyään useana eri päivänä. Saatan kirjoittaa hetken ja jättää jutun hautumaan, lisätä kuvat seuraavana päivänä, jättää taas hautumaan ja vasta viikkoa myöhemmin oikolukea ja julkaista.

Niihin aikoihin, kun bloggaustyylini muutenkin muuttui, muokkasin myös viimeisintä kertaa blogin ulkoasua uusiksi ihan tosissani. Sen jälkeenkin olen toki naputellut koodia aika paljon ja naputtelen varmasti jatkossakin, mutta nykyisenlaisen taustakuvan ja värimaailman keksin silloin. Nykyiseen yleisilmeiseen olen sen verran tyytyväinen, etten ehkä ihan lähiaikoina laita sitä uusiksi, mutta banneria tykkään vaihtaa aina välillä.

Sininen maisema Airistolta oli bannerina myös aika kauan, mutta sai väistyä, kun muutin blogin värimaailmaa.

Suunnilleen samaan aikaan alkoivat lukijamääränikin hiljalleen kasvaa. Sitä en yhtään ihmettele. Aiemmin blogini saattoi tuottaa iloa lähinnä vain satunnaisille tiedonhakijoille ja tietysti tutuille, joita luonnollisesti jaksaa aina kiinnostaa, vaikka kirjoittaisin mitä, mutta nykyään tämä on oikeastaan jo sellainen blogi, jota saattaisin itsekin ryhtyä seuraamaan, vaikken edes tuntisi kirjoittajaa henkilökohtaisesti.

Blogini on siis nyt ollut noin puolentoista vuoden ajan sitä, mitä se nykyisellään on.

Hassua tässä on se, etten missään vaiheessa tehnyt mitään tietoista päätöstä alkaa panostaa blogiini aiempaa enemmän tai tehdä tästä jotain oikeasti järkevää vanhan kunnon häröpalloilun sijaan. Ehkä, jos olisin jotenkin suunnitellut tämän muutoksen, olisin saattanut perustaa kokonaan uuden, jo lähtökohtaisesti tyyliltään paljon ryhdikkäämmän blogin, mutta nyt, kun se vain tapahtui, en ole oikeastaan pahemmin edes ajatellut asiaa.

Varmaankin sillä lienee osuutensa asiaan, että vielä vuonna 2014 olin aika hiljattain romahtanut ihmisraunio, jota oltiin vasta vähän aikaa sitten alettu uudelleenrakentaa, mutta pari vuotta myöhemmin olin jo ehtinyt saavuttaa jonkinlaisen vakaan olemassaolon tason.

Jossain välissä kokeilin banneriin maisemakuvaa Virosta, mutta tätä en muistaakseni pitänyt kovin kauaa.

Tuntui kyllä tosi nostalgiselta lukea omia vanhoja postauksia ja fiilistellä niiden tunnelmaa. Meininki oli ajoittain melkoisen hapokasta, mutta se oli sitä silloin. Tämä on tätä nyt. "Vartti per postaus" oli lupaukseni, kun lähdin pitämään blogia. Nykyään se on enemmänkin "vartti kerrallaan" tai jotain sen suuntaista. Tekeminen ei ole enää lainkaan niin spontaania kuin joskus, mutta toivottavasti en ole kuitenkaan muuttunut liian huolelliseksi, koska sitä en halua.

Viime aikoina olen kyllä myös vähän pohtinut niinkin radikaalia temppua kuin blogin nimen vaihtamista, sillä kaikki muukin on muuttunut tässä vuosien myötä niin paljon.

Tavallaan olisi vähän sääli vaihtaa otsikkoa, kun tämä nykyinen on niin miellyttävän tolkuton, etten varmasti keskisi mitään hauskempaa, vaikka yrittäisinkin. Toisaalta se voisi olla ihan hyväkin temppu, sillä tolkullisempi nimi saattaisi tehdä blogista helpommin lähestyttävän. Sivun osoitetta en välttämättä kuitenkaan jaksaisi ihan heti lähteä vaihtamaan, joten tämä nykyinen Viikarivartti pysyisi kuitenkin sillä tasolla ainakin mukana.

Nykyisen bannerini ensimmäinen versio näytti tältä.

Sitäkin olen miettinyt, josko vaihtaisin epämääräisen Blogger-nimimerkkini vähemmän epämääräiseen taiteilijanimeeni, mutta ehkä annan nyt tämänkin ajatuksen hautua vielä vähän aikaa. Viihdyn kuitenkin toistaiseksi ihan hyvin toveri Varpuslintuna. On mukavaa olla anonyymisti joku pieni tirpunen vaan. Sitä paitsi kaikki kaverinikin tunnetaan täällä ties minkälaisilla kauheilla lempinimillä.

Mitään isoja muutoksia en kyllä ole ihan heti tekemässä, mutta pyörittelen asiaa mielessäni. Pitäisi saada jokin nerokas idea, koska en tosiaan halua blogini nimeksi mitään aivan tavanomaista. Muutoksessa olisi järkeä, jos nimi kuvaisi paremmin sisältöä, mutta parhaiten sen homman hoitaisi oma nimeni, koska minustahan tämä kaikki loppujen lopuksi kertoo.

Kattotaa ny et kui täs ollenkaa käy.

Oletteko pohtineet oman bloginne ja bloggaamistyylinne muuttumista?

16.11.2017

Ruskaretkeilyä Teijossa plus pieni peurakolari

Kun syksyn vaellusreissumme jäikin vilustumiseni vuoksi lyhyeksi, lähdimme virittelemään jatkoideoita. Parin yön yli lepäiltyäni en tuntenut itseäni enää mitenkään kuolemansairaaksi, joten ei houkutellut jäädä kotiin möllöttämään, kun kerran Krottikin oli jo anonut lomapäiviä koko viikoksi ja minä nollannut kalenterini opiskeluhommista. Niinpä päätimme toteuttaa pari erilaista päiväretkeä, jotka olisivat sen verran kevyitä, että jaksaisin, vaikka astmatulehdus ja flunssa olivat edelleen läsnä jossain taustalla.

Ensin suuntasimme patikoimaan Teijon kansallispuistoon. Koska lähdimme liikkeelle suhteellisen ajoissa, ajattelimme saavamme kahdeksan kilometrin Sahajärven kierroksen taitettua päivän aikana ihan mukavasti ilman, että alentunut hengityskapasiteettini alkaisi vaivata liiaksi. Jätimme auton Nenustannummen parkkikselle ja läksimme metsään. Ilma oli kohtuullisen lämmin, mutta aika tuulinen. Aurinko pilkahteli välillä. Matka taittui suopainanteiden ja kallioiden yli ihan leppoisasti. Maisemia kelpasi fiilistellä.

Näköalat kallioilta olivat vallan mainiot. Tässä kohtaa puiden takana taitaa siintää Hamarinjärvi.

Suonäkymät miellyttivät myös silmää. Värimaailma oli aivan ihastuttava!

Ruska oli parhaimmillaan, samaten sieniaika. Pysähtelimme siis tuon tuostakin ottamaan kuvia ja poimimaan sieniä. Pikkupysähdykset olivat myös hengitykseni kannalta tervetulleita, sillä etenimme epähuomiossa liian kovaa vauhtia ylämäkeen, jolloin hengenahdistus ja heikotus alkoivat hiipiä takaisin. Sienet ja kuvaaminen tarjosivat pakollisia taukoja, joiden aikana ehti hengitellä rauhallisesti.

Olen aiemminkin eräällä taannoisella vaelluksella havainnut, että keskittymällä sienten keräämiseen pystyy yllättävänkin kipeänä suoriutumaan patikoinnista, kun tulee automaattisesti tauottaneeksi etenemistä pysähtymällä poimimaan. Tietysti myös ajatukset on helpompi pitää kasassa, kun on jotain erikoisen mukavaa ja helposti lähestyttävää tekemistä siinä kävelyn ohessa.

Sienistä satoisimpia olivat suppilovahverot ja orakkaat. Muutama kantarellikin löytyi. Hauskasti koko retken paras sienipaikka tuli vastaan ihan suoraan pääreitin varrelta - sieniä oli aivan vilisemällä molemmin puolin ja jopa keskellä polkua. Tällaisissa kohdissa tuntee itsensä aina jotenkin tosi onnekkaaksi, eikä voi olla ihmettelemättä, miten kukaan muu kulkija ei ole vielä kerännyt herkkuja mennessään!

Rusko-orakas mustikanvarpujen seassa.

Tämä pieni mutta sisukas vauvamänty ja värikkäät jäkälät suorastaan huusivat tulla kuvatuiksi.

Olin lukenut jostain ennen retkeen lähtöä, että Sahajärven kierros kulkisi pitkiäkin matkoja tylsässä, juuri ennen kansallispuiston perustamista osin hakatussa metsässä, mutta matkamme varrella ei tullut kyllä vastaan kuin yksi lyhyt pätkä hiljattain käsiteltyä, nuorempaa metsää, eikä sekään mitenkään erikoisen kurjaa kuljettavaa ollut. Sillä pätkällä kohdattiin vieläpä pikkukäpylintuja, joten metsän yleiseen olemukseen ei paljon ehtinyt kiinnittää huomiota, kun keskittyi ihmettelemään hauskojen piukuttelijoiden menoa.

Toki emme ehtineet kiertääkään koko lenkkiä, joten osa maastoista jäi näkemättä, sillä jo ennen Laviakallion parkkipaikalle saapumista alkoi olla selvää, ettemme ehtisi viimeistellä kierrosta ennen hämärän tuloa. Hengitykseni ei sujunut enää kovin hyvin, oloni alkoi olla tehoton, eikä enää edes tasamaalla kulku tuntunut etenevän mielekkäästi. Niinpä aloimme suunnitella paluuta lyhyempää reittiä takaisin autolle. Ihan ensin ajattelimme kuitenkin suoriutua Kalasuntin laavulle hoitamaan olennaisimman eli ruokailun.

Sitä vähemmän luonnontilaisen kaltaista metsäosuutta. Ei paha, ei paha, mutta polku oli kyllä paikoin ihan velliä.

Harvennetusta metsästä noustiin taas tosi hienolle kalliolle kulkemaan.

En ole ikinä ennen sattunut retkilläni sellaiselle vesistönylityspaikalle, jossa olisi köysilossi. Niinpä olin lapsellisen innoissani Kalasuntista. Saapuessamme laiturille lossi oli tietysti vastarannalla, joten se piti ensin kiskoa luokse. Homma oli yllättävän raskasta, eikä hitaasti eteenpäin nytkähtelevä, kelluva laiturinpätkä tuntunut ollenkaan tulevan lähemmäs. Kun lopulta olimme lossin kyydissä, olin ensin vähän hädissäni kulkupelin näennäisestä kiikkeryydestä ja keinahtelevasta etenemisestä, mutta kyllä siihen onneksi tottui ennen vastarantaa. Lossiylitys oli hauska elämys!

Saapuminen Kalasuntin köysilossille.

Laavulla ei yllättäen ollut ketään, vaikka ilta oli retkeilyteknisesti täydellinen. No, saimmepahan toilailla ihan keskenämme. Olimme nimittäin päättäneet omistautua tänään erätaito-osaamisemme täydentämiselle. Tämä siis tarkoitti sitä, että minä sain heti laavulle saavuttuamme alkaa huolehtia ruuanlaitosta, kun Krotti puolestaan vastasi tulenteosta. Tyypillisesti hoidamme hommat aina niin päin, että minä suunnistan ja teen tulet, Krotti kokkaa, joten ajattelimme ryhtyä siirtämään tietotaitoa eteenpäin toisillemme, jotta pystyisimme kumpikin puuhailemaan itsenäisemmin.

Koska vaelluksemme Salamajärvellä oli jäänyt kesken, meillä oli vielä koko joukko omatekoisia vaellusateria-aineksia käyttämättä. Pääsimme siis tuhlaamaan niitä pois homehtumasta - emme nimittäin tiedä yhtään, miten hyvin kotikuivatut, säilöntäaineettomat, minigrippeihin pakatut ateria-ainekset säilyvät pidemmän päälle. Pääruuaksi oli määrä laittaa linssipataa, joten niiltä osin pääsin kokkailusta helpolla. Lisäksi Krotti kuitenkin nakitti minut sämpylänleivontapuuhiin, joten pientä haastettakin oli, minä kun olen tottunut kokkaamaan retkioloissa vain sitä kuuluisaa yllätyspataa.

Linssipadan kuiva-aineet sai oikeastaan kaikki heittää samalla kertaa pataan. Punaiset levyt ovat tomaattipyrettä. Sitä on yllättävän helppo kuivata tuollaisiksi lätyiksi, jotka sitten sulavat kypsyvän ruuan sekaan.

Retkikeittimestä saa viriteltyä eräänlaisen uunin leipien paistamiseen, kun laittaa paistinpannulle vettä porisemaan, kattilan sen päälle kellumaan, leipätaikinan sinne muffinivuokiin lusikoituna ja alumiinifoliota kanneksi. 

Ruokien kypsymistä odotellessamme ihailimme Kalasuntin maisemia. Ilta-aurinko valaisi jyrkästi vastarannan metsänreunan. Krotti yritti narrata fisuja koukkuun. Jostain kuului kurkien huutelua, mutta emme nähneet itse auraa - oletettavasti se meni jossain niin korkealla, ettei sitä pystynyt erottamaan pilvistä. Tunnelma oli todella leppoisa ja kaunis. Siihen olisi voinut jäädä jumittamaan vaikka loputtomiin. Ruoka onnistui myös oikein hyvin ja sitä oli ilo syödä, tosin sämpylät eivät oikein ottaneet kunnolla kypsyäkseen. Leipätaikinan reseptiä täytynee siis vielä säätää.

Laittaessamme vielä kahveja laavulla paikalle saapui toinen seurue. He pääsivät hyödyntämään suoraan valmista hiillosta meidän jäljiltämme, joten olimme lopulta samoihin aikoihin valmiit lähtemään. Olimme vieläpä menossa samaan suuntaan, niin sanotusti takaisinpäin, joten läksimme sitten yhtä matkaa lossille. Järvenylitys menikin paljon nopeammin, kun sisukkaita köydenkiskojia oli enemmän. Lossimatkan aikana näimme yhden yksinäisen kurjen, ja laskevan auringon valo teki maisemalle jälleen kummallisuuksia.

Näkymä Kalasuntin laavulta vastarannalle.

Kun etenimme Sahajärven yli, maisema näytti aivan epätodelliselta. Tälle kuvalle ei tarvinut tehdä mitään jälkikäsittelyjä - hetki tallentui ihan suoraan oikeanlaisena muistikortille.

Patikoidessamme takaisin Laviakallion parkkipaikan suuntaan ilta alkoi tosissaan hämärtää, eikä pitkä ruokatauko ollut yhtään kohentanut vointiani, joten päätimme, että minä jään tälle parkkikselle odottamaan, niin Krotti voi reippaampana jolkottaa tienvartta Nenustaan hakemaan auton. Istahdin sitten sadetakkini päälle metsän reunaan reppujemme viekkuun katselemaan auringonlaskun värien hiipumista taivaalla, kuuntelemaan tiaisten satunnaisia tipittelyjä hämärästä ja pelleilemään kameralla. En oikeastaan ehtinyt edes tylsistyä odotteluun, kun Krotti jo ajoikin poimimaan minut kyytiin.

Onnistuin ottamaan tällaisen härön kuvan, joka muistuttaa minua vahvasti siitä, mitä omalle näkökentälle ja havaintokyvylle ylipäätään tapahtuu, kun saa tosi vahvaa rauhoittavaa. Olen pari kertaa joutunut erinäisiä lääketieteellisiä operaatioita varten olemaan kevyessä sedaatiossa, ja tämä otos jos jokin kuvaa hyvin sitä tunnetta! 

Jatkoimme matkaa vierailulle isosiskoni, toveri Vieteripellen, ja hänen perheensä luokse heidän uuteen kotiinsa nyt, kun kerran olimme kuitenkin jo valmiiksi sopivasti oikealla suunnalla liikkeellä. Pimeällä pikkutiellä Salon takamailla ajaessamme jouduimmekin osallisiksi yllättävään tilanteeseen. Vastaantulija koukkasi yhtäkkiä kaistallemme, mutta palasi nopeasti takaisin omalleen ennen kuin mitään todellista nokkakolarin riskiä ehti syntyä - ja sitten ajovaloihimme ilmestyi valkohäntäpeura, jotka sätki kyljellään tiellä. Se oli osunut vastaantulevaan autoon.

Pysähdyimme oitis penkalle, löimme hätävilkut päälle. En ollut ennen tätä ikinä ollut eläinkolarissa, eikä myöskään Krotti, joten hetken me vain hätiköimme. Peuraan kolaroineet vastaantulijat jäivät tietenkin myös paikalle, mutta he olivat aika järkyttyneitä ja ihan pihalla sijainnista, joten minä siinä navigaattorin ääressä jo valmiiksi istuessani soitin hätäkeskukseen.

Onneksi kenellekään ei ollut sattunut mitään - paitsi tietenkin peuralle, joka sekin kuitenkin nousi pian jaloilleen ja pakeni, ja toki eläimeen osuneelle autolle, mutta se oli säästynyt vain pienellä lommolla. Niinpä ainoa toimi, joka oli tarpeen suorittaa paikan päällä, oli eläimen pakosuunnan merkitseminen, jotta riistaväki voisi lähteä jäljittämään.

Meillä ei ollut mukana riistaonnettomuusmerkkejä tai muutakaan käyttökelpoista paperia, joten jätimme sitten toisen istuma-alustoistamme tienvarteen klapilla paikoilleen tuettuna ja kirjoitimme siihen peuran pakosuunnan. Myöhemmin paikallinen metsästäjä kertoi puhelimitse, että eläintä oli ajettu pitkään mutta ei oltu saatu kiinni, eikä se ollut jättänyt verijälkiä, joten sen todettiin selvinneen hengissä. En tietenkään tiedä paremmin, mutta valitettavasti veikkaan elukan kuitenkin saaneen sen verran pahoja sisäisiä vammoja, ettei se varmaan pitkään sinnitellyt.

Tämäkin kuva on vielä Teijosta. Kamerasta loppui akku pian tämän jälkeen. Ei sillä, ettäkö muutenkaan olisin ensimmäisenä ajatellut valokuvaamista, kun kolaripaikalla tuijotin kaikilla raajoillaan ilmaa huitovaa kaunista eläintä ja  mietin, mitä hemmettiä sille pitäisi tehdä. Se oli tosi surullista.

Retkipäivä jätti kyllä vahvoja muistoja, eikä tuota peuravälikohtausta ainakaan unohda ihan heti. (Meni hyvä tovi, kunnes sain lakattua ajattelemasta, mitä olisi voinut käydä, jos valkohäntäpeuran sijaan metsästä olisikin laukkonut hirvi.) Tulipahan myös todettua, että vaikka kotona möllöttäessä vointi alkaisi olla jo ihan terveen oloinen, ei kannata kuitenkaan ehkä ihan heti lähteä kauheasti maastoon rynttäämään, koska sieltä se taas puskee takaisin pintaan heti tilaisuuden tullen.

Siltä varalta, jos toimintaohjeet riistaonnettomuuden sattuessa eivät ole ihan tuoreessa muistissa ja tulee kuitenkin oltua tien päällä syrjäseuduilla varsinkin hämärällä, suosittelen tsekkaamaan Riistakeskuksen ohjeistuksen ja vaikkapa tulostamaan muutamia onnettomuusmerkkejä kyytiin.

Viimeisiä viedään! Retkihaaste #100hetkeäluonnossa saavutti tämän myötä luvun 99/100.

14.11.2017

Gluteeniton vegaaninen suklaakakku ja muita kekrijuhlien herkkuja

Meillä juhlittiin kekriä marraskuun alussa, kun viljelyvuoden askareet oli viimein saatu päätökseen - kaikki sato korjattua niin viljelylaatikoilta kuin parvekepuutarhastakin, mullat käännettyä, parveke siivottua ja talvikoristeltua. Kutsuimme tuttuun tapaan joukon kavereita illanviettoon meille, ja koska kaikki kuitenkin haluavat päästä myös vähän leikkimään amerikkalaista halloweenia, vaikkeivät sitä edes myöntäisi, kulkivat kestit jälleen "pelottavien kekrijuhlien" nimellä.

Muutamista aiemmista illanvietoistamme viimeinkin opiksi ottaneena laadin näihin juhliin vain 18 hengen vieraslistan, jotta istumatilaa ja hengitysilmaa kerrankin riittäisi kaikille ja ehtisimme myös jutellakin vähän jokaisen kanssa. Lopulta vieraita saapui 15, mikä sekin oli tietysti aika paljon kämppämme neliöihin nähden - mutta pitäähän sitä nyt koota riittävästi porukkaa paikalle, jotta toveri Krotti saisi tekosyyn leipoa taas koko komppanialle. Tällä kertaa hän itse asiassa väsäsi meille kakkubuffetin.

Kakkubuffetti! Plus muitakin paakkelsseja.

Perinteinen kurpitsakakku oli tietysti välttämätön, samaten pienet mutakakkupalat, joiden vapaavalintaiseksi täytteeksi oli tällä kertaa tarjolla vadelmia, avaruuskermavaahtoa, pieniä kauhuteemaan sopivia sokeriluita - sekä paahdettuja kotisirkkoja. Sirkat ovat tosi hyviä ja sopivat mielestäni sekä makeisiin että suolaisiin ruokiin, oikeastaan ihan mihin tahansa käyttöön. Sadonkorjuuteemaan sopivasti tehtiin lisäksi chilisuklaakakkua, joka toteutettiin Fazerin reseptillä, ja vähän yleisestä kakkulinjasta poiketen myös omenastruudelia.

Neljäs kakku olikin vähän haastavampi kehitelmä, sillä toveri Vieteripellen pitäisi vältellä kananmunaa, maitoa ja gluteenia niin kauan kuin hän imettää aivan mega-allergista jälkeläistään, ja halusimme tietenkin pystyä tarjoamaan hänellekin jotain oikeasti hyvää. Krotti päätyi sitten toteuttamaan gluteenittoman vegaanisen suklaakakun, joka todettiin oikein onnistuneeksi. Gluteenittomien, kananmunattomien ja maidottomien herkkujen reseptejä ei voi koskaan olla liikaa markkinoilla, joten ajattelin jakaa ohjeen.

Siinä se on, suklaakakku, jossa ei ole gluteenia, maitoa tai kananmunaa.

Suklaakakku, jossa ei ole mitään 
gluteeniton | maidoton | kananmunaton | vegaaninen | ei lisättyä sokeria 
Pohja:
2 dl kaura- tai soijamaitoa
1½ dl vaahterasiirappia (toki myös hunaja toimii)
½ dl rypsiöljyä
1-2 maustemittaa vaniljajauhetta
1 dl tummaa kaakaojauhetta
3 dl gluteenitonta jauhoseosta
½ tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
suklaapaloja (maidoton, sokeriton) 
Kuorrute:
100-150 g sulatettua suklaata (maidoton, sokeriton)
½-1 dl kaura- tai soijamaitoa
n. 1 rkl margariinia (maidoton) 
Sekoita soija- tai kauramaito, öljy ja vaahterasiirappi. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne nesteiden sekaan. Lisää halutessasi suklaapaloja. Sekoita. Kaada taikina halkaisijaltaan 20 cm irtopohjavuokaan. Paista 175 asteessa n. 20 min tai kunnes taikinaa ei enää tartu puutikkuun kakkua tökättäessä. Anna jäähtyä. 
Sulata suklaa. Lisää soija- tai kauramaitoa vähän kerrallaan, kunnes koostumus alkaa olla sopiva kakun päälle kaadettavaksi. Lisää lopuksi nokare margariinia. Sekoita. Kaada kuorrute kakun päälle. Kuorrutetta ei kannata levittää, vaan sen pitäisi valua itsekseen kakun reunoille.

(Tässä reseptissä kannattaa omien tarpeiden mukaan huomioida, että useimmat kauramaidot eivät ole täysin gluteenittomia, vain makeuttamaton soijamaito on sokeritonta, hunaja ei tietenkään ole vegaanista ja joissain gluteenittomissa jauhoseoksissa on sokeria. Kannattaa myös tarkistaa, että vaahterasiirappi on oikeaa vaahterasiirappia.)

Tämä kuva oli ihan pakko ottaa mukaan tähän, koska katsokaa, miten söpöjä! Toveri Mölysammakko toi nämä tullessaan. Olivat kuulemma hänen äitinsä tekemiä. Kuinka herttaista.

Suolaistakin ruokaa oli tietysti. Tarjosimme kesäkurpitsaa kahdella eri täytteellä, ja niistäkin toinen oli suunniteltu Vieteripellen erityisruokavalioon sopivaksi. Lisäksi tarjolla oli erilaisia naposteltavia ja dippejä. Kaurafraiche toimii oikein hyvin dipeissä, vaikka lopputulos tuppaakin olemaan vähän hyytelömäisempi kuin vaikkapa kermaviiliä käytettäessä. Minua hyytelömäisyys ei haittaa, joten tällä saralla kauratuotteet ovat mielestäni jo tehneet maitovalmisteet tarpeettomiksi. Voimakkaat dippimausteet peittävät joka tapauksessa pohjatuotteen ominaismaun kokonaan.

Emme olisi kyllä mitenkään suoriutuneet kaikesta leipomisesta, ruuanlaitosta ja muista valmisteluista, jos toverit Lilla Milla ja Naakkuli eivät olisi saapuneet meille hengailemaan jo juhlia edeltävänä päivänä. Krotti ja Lilla Milla linnoittautuivat keittiöön, ja jälkimmäinen osoittautui ihan uskomattomaksi leipomistykiksi. Minä ja Naakkuli huolehdimme sillä välin siivous- ja koristelupuolesta. (Lisäksi käytimme tuntikausia itsemme ja toistemme maskeeraamiseen. Naakkulista tuli piru. Minusta tuli mäyrä. En tiedä, onko se mitenkään pelottavaa, mutta ainakin se oli kaunista.)

Kävimme hakemassa kukkasiakin. Suureksi tyrmistyksekseni Runosmäen kukkakauppa oli sulkenut ovensa! Onneksi tavallisesta lähikaupasta löytyi kuitenkin näin nättejä astereita.

Joskus pitäisi kyllä panostaa oikein kunnolla illanviettojemme tarjoilujen ja pöytäkoristelujen kuvaamiseen. Tälläkin kertaa räpsäisin vain muutaman ruudun vähän huonossa valossa, huonoin asetuksin, eikä niistä millään meinannut saada katseenkestäviä. Yleensä, kun kaikki on valmista ja väki saapuu, unohtuu kamera nurkkaan, kunnes jossain vaiheessa iltaa muistan sen ja alan pelleillä.

Vietettiinkö teillä kekriä, halloweenia tai muuta synkän syksyn juhlaa?

12.11.2017

Haunisten allas - silloin kun päivät olivat vielä valoisia ja värikylläisiä

Tänään tuntuu, kuin päivä ei olisi varsinaisesti koittanut ollenkaan. Taivas on paksun harmaan pilvikerroksen peitossa, maisema on sinertävän hämärä. Aurinko taitaa olla jo laskenut, mutta sitä ei huomaa oikein mistään ennen kuin ilta ihan kunnolla pimenee.

Sytytin kynttilän, istahdin sohvalle pitämään taukoa kotiaskareista - en ole järin pitkäjänteinen työskentelijä sillä saralla - ja aloin selailla valokuviani. Vastaan tulivat nämä, kuvat lokakuun loppupuolelta, ihan muutaman viikon takaa. Melkoinen kontrasti tämän hetken tunnelmaan.


Silloin aurinko paistoi niin, että häikäisi, ilma oli vielä melko leppeä ja maisema kylpi väreissä. Toveri Krotin pikkusisko oli meillä käymässä, ja kävimme porukalla Haunisten altaalla vähän heiluttelemassa alaraajojamme ennen kuin suuntasimme Myllyyn syömään ja shoppailemaan ja kahvittelemaan.

Minulla oli toki myös kiikarit mukana, joten välillä pysähdeltiin havainnoimaan elämää altaalla. Paikalla oli päivää aiemmin havaittu pikku-uikku, mutta nyt se ei enää ollut maisemissa. Sen sijaan isokoskeloita suorastaan vilisi, laulujoutsenia ja sinisorsia oli muutama. Korppi lensi läheltä yli.


Edellisestä vierailustani altaalla oli ehtinyt kulua jo vuosia - se on vähän hassua ottaen huomioon, miten lähellä sitä asumme nykyään - joten en ollut vielä aiemmin nähnytkään sinne rakennettuja uusia tulentekopaikkoja. Sen potentiaalia retkeilykohteena ollaan selkeästi työstämässä. Tämän kannalta toki oli vähän mälsää huomata, että osa metsästä oli avohakattu, ja polku kulkee nyt hakkuuaukon poikki.

Haunisten allashan on alun perin raakavesivarastoksi perustettu pieni tekojärvi. Aikanaan siellä ei saanut ulkoiluttaa koiria, eikä ratsastaa tai tehdä muutakaan, mikä olisi voinut tärvätä veden laatua. Viitisen vuotta sitten allasta lakattiin hyödyntämästä alkuperäiseen käyttöönsä ja alettiin kehittää virkistyskohteena. Sinne on kaavailtu uimarantaakin, mikä olisi tosi kiva lisä, sillä käsittääkseni Raisiossa ei ole vielä yhtään virallista uimapaikkaa.


Aiemmin viikolla oli ollut sateista, joten polku oli paikoin aivan tulvan vallassa, mutta kyllä Krottikin selvisi siitä tennareilla, kun vain hyppeli ja kierteli. Myös altaan vesi näytti olevan korkealla. Retkipäivänämme sää oli onneksi mitä seesteisin, juuri sellainen täydellinen aurinkoinen syyspäivä, jolloin maisema näyttää aivan ylitsepursuvan värikylläiseltä. Nyt näitä kuvia kelpaa selailla ja fiilistellä värejä.



Täytyy kyllä sanoa, että meillä itse asiassa paistoi aurinko viimeksi vasta edellispäivänä, joten ei tässä nyt vielä mitenkään ihan epätoivoisia olla sen suhteen. Juuri nyt hämärät päivät tuntuvat toistaiseksi ihan miellyttäviltä. Katsotaan sitten vuodenvaihteen tienoilla, miten paljon alkaa olla ikävä päivänvaloa.

#100hetkeäluonnossa (98/100)

10.11.2017

Pieniä sieniretkiä

Mielestäni tämä sienisyksy on ollut hyvä. Tietysti käsitystäni muovaa eniten se, miten paljon ylipäätään ehdin sieniretkille. Saatan pitää hyvää sienivuotta niukkana ihan vain, koska en ole itse ennättänyt sienestää riittävän usein saadakseni hyvää kuvaa tilanteesta, ja puolestaan vähäisempikin sienisato muuttuu päässäni suureksi, kun muistelen vain sitä, miten monta sieniateriaa on tullut syötyä ja paljonko saalista säilöttyä, vaikka tosiasiassahan se korreloi eniten sieniretkien määrän kanssa. Ehkä tämä on siis ollut ainakin hyvä sieniretkisyksy.

Tämä taitaa olla orahytykkää. Sitä en ole ikinä maistanut.

Oikeastaan aika suuri osa sieniretkistäni ei tyypillisesti ole edes mitään varsinaisia retkiä, vaan pieniä pistäytymisiä sopivilla paikoilla ihan vain ohikulkumatkalla noukkimassa parhaat päältä. Mutta kyllä minä välillä lähden vähän pidemmäksikin aikaa maastoon puhtaasti sienestysaikomuksissa. Plussaa on tietysti, jos kohde on muutenkin hieno. Nuorempana, kun asuin yhä landella, saatoin sienestää monena päivänä viikossa, mutta nykyään retki viikon-parin välein on jo paljon.

Vuoden ensimmäinen varsinainen sieniretkeni taisi olla elokuun lopulla, kun toverit Pölle ja Mölysammakko johdattelivat meidät Mölysammakon entiseen lähimetsään erään turkulaisen lähiön taakse etsimään kantarelleja. Oli hauskaa olla kerrankin itse se, joka ei tunne kohdetta, ja seurata tyyppiä, joka tietää "ton puskan takana kasvaa aina kantarelleja" -tarkkuudella, mihin kannattaa mennä. Tällaiset lähiöiden takametsät ovat myös usein aivan yllättävän hienoja paikkoja, niin tämäkin.

Kesän ensimmäisiä keltavahveroita. Kuva on toveri Krotin kännykältä.

Elokuussa ehdittiin käydä vielä toisenkin kerran samalla porukalla sieniretkellä. Nyt suuntasimme kohtuullisen hyväksi sienipaikaksi tietämäämme metsään Kaarinan puolelle Nunnaan. Ilta alkoi jo hämärtyä, mutta mikäs siinä, kun ehdimme kuitenkin poistua metsästä ennen kuin tuli kunnolla pimeää. Voitatti oli tosi satoisa, mikä oli hurjan ilahduttavaa, koska se on yksi suosikeistani. Jostain syystä minä kuitenkin kuvasin taas pelkkiä myrkkysieniä.

Hienoja kärpässieniä, ehkä pantteri- tai ruskokärpässieniä. En yrittänyt määrittää sen tarkemmin.

Elokuun lopulle mahtui myös pieni saaristoseikkailu toveri Krotin kanssa, ja sen yhteydessä kävimme Sattmarkissa rymyämässä sienestysmielellä. Ensin tietysti kahvittelimme Sattmarkin kaffetuvalla, johon on ihan pakko pistäytyä aina, kun liikkuu niillä nurkilla ihmisten aikoihin. Sitten maastoon! Sattmarkin poluilla voisi kävellä vaikka koko päivän, mutta me viipyilimme vain pari tuntia. Ämpäri tuli puolilleen pääasiassa tatteja ja limanuljaskoja.

Krotti on jostain syystä innoissaan nuljaskoista, vaikka tietääkseni hän ei edes pahemmin pidä niiden mausta.

Sattmarkin metsissä on kaikkea jännää. Tämä kuusi kasvaa maanmyötäisesti.

Pronssikautinen hautaröykkiökin löytyy ja onpa vielä tosi hienolla maisemapaikalla.

Ämpäri sai pikkuhiljaa täytettä.

Syyskuu olikin sitten aivan täynnä sienestystä. Pidempiä retkiä tehtiin pari. Yhtenä syyskuun alun iltana kävimme taas Pöllen, Mölysammakon ja Krotin kanssa minulle aika vieraalla metsäalueella Ravattulassa. Vanhassa kuusimetsässä oli hämärää jo ennen kuin aurinko alkoi painua mailleen. Korppi raakkui jossain lähellä. Osuimme jännittävän kivimuodostelman kohdalle, ja Pölle muisteli jonkun joskus maininneen sen olevan mahdollisesti vanha seitapaikka.

Sienirintamalla oli menestyksekästä. Limanuljaska oli jälleen yksi satoisimpia lajeja, mutta haperoitakin löytyi runsaasti. Keräsimme myös haarakkaita, mutta hämärässä metsässä määritys jäi ihmettelyn tasolle, ja kotiin päästyämme totesimme ne syömäkelvottomaksi lajiksi. Kamerani kohdistin tällä kertaa pääasiassa limasieniin, jotka olivat tosi vinkeän värisiä. Paljon muuta en saanutkaan kuvattua, kun pimeä yllätti.

Limasieniä! En ole koskaan opetellut tunnistamaan näitä tarkemmin, joten jätän tämän tähän.

Nostin linssin limasienistä maisemaan. Kävelevät ihmiset näyttävät kuvissa aina tanssivan.

Toveri Lilla Milla muutti tänä syksynä toistaisen pysyvästi pääkaupunkiseudulle, joten hän päätti viimein kertoa meille "salaisen sienipaikkansa" ennen lähtöään Turusta. Niinpä suuntasimme retkelle yllättävän lähellä Länsikeskusta sijaitsevaan metsään tsekkaamaan mestoja. Juuri sillä hetkellä alkusyksyn sienten aika alkoi olla ohi, eivätkä suppilovahverot sun muut olleet vielä heränneet, joten saalista saatiin yllättävän vähän, mutta paikka vaikutti kyllä tosi hyvältä ja monipuoliselta, eikä maisemissakaan ollut valittamista.

Hyvää esimakua metsästä antoi tämä rinne, jossa kasvoi vierivieressä vaikka mitä. Sain samaan kuvaan ängettyä lampaankäävän, limanuljaskan ja punaisen kärpässienen.

Sitten vastaan tuli suomuorakkaiden keijukehä. En tiennyt, että nekin voivat muodostaa tanssipiirejä! Nämä itiöemät olivat jo parhaat päivänsä nähneet, joten jätimme kehän seuraavien kulkijoiden ihailtavaksi, mutta tänne kannattaa selkeästi eksyä uudestaankiin, jos valtaisa orakassaalis on tähtäimessä.

Jänniä sieniä riitti muutenkin. Maljakkaita löytyi vaikka miten.

Lokakuussa riitti kosteutta ja lämpöäkin, joten sienet jatkoivat bileitään pitkin mäkiä ja metsiä. Meillä oli luontoliittolaisten kanssa sieniretki ja -kokkailuilta lokakuun puolivälissä Kaarinassa, ja sen yhteydessä päästiin paitsi sienestämään ja tekemään kolmea erilaista ruokalajia maisteltavaksi satoisimmista sienistä, myös maistelemaan erikoisempia löytöjä kuten anisherkkusientä. Ilta oli tosi hauska ja mielenkiintoinen.

Nämä lahottajat jäivät mysteeriksi.

Suppilo- ja kosteikkovahveroita löytyi harvakseltaan, mutta isolla porukalla saimme kuitenkin ihan kohtuullisen saaliin.

Nyt alkaa ruokasienivalikoima metsissä jo pikkuhiljaa huveta, mutta suppilo- ja kosteikkovahverot jatkavat, kunnes talvi peittää ne alleen. Juhlat sen kun jatkuvat. Vielä ei siis ole myöhäistä lähteä sieniretkelle.

Syksyn mainittavimmista sieniretkistä voisin listata #100hetkeäluonnossa-haasteeseen kuusi luontohetkeä, joten numerossa 97/100 mennään. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten pitkällä jo olen tämän haasteen kanssa. Tällaisista arkisista pikkuretkistä se vain täyttyy.

Mites lukijat, oletteko sienestäneet ja miltä sienisyksy on teistä vaikuttanut?