25.4.2017

Kynsipuuteri!

Olin aikeissa postata seuraavaksi jostain ihan muusta, mutta tämä uutinen ajaa kyllä kaiken muun edelle. Tämä on nimittäin hyvin tärkeää: tänään pääsin viimein käsiksi metallikiiltoiseen kynsipuuteriin ja sain lopultakin itselleni ne täydelliset hopeanväriset peilikynnet, joista olen aina haaveillut!

Olen ollut aivan hulluna metallikiiltoisiin kynsituotteisiin niin kauan kuin olen ylipäätään harrastanut kynsijuttuja. Muistelen suurella nostalgialla sitä, kuinka yläkouluaikoina laitoin kynsiini alumiiniteippiä saadakseni aikaan täydellisen tasaisen, peilaavan, metallikiiltoisen pinnan. Eihän se kauaa kestänyt siistinä, eikä pysynyt ylipäätään pitkään, mutta se oli parasta, mitä silloin oli saatavillani. Haaveilin tietysti lehtihopeoinnista.

Vuosien varrella olen haalinut ja kokeillut erilaisia metallikiiltoisia kynsilakkoja - toinen toistaan hienohileisempiä ja voimakaskiiltoisempia - mutta yksikään niistä ei oikeastaan ole ollut täsmälleen se oikea. Sitten törmäsin Youtuben syövereissä kynsipuuterivideoihin ja olin aivan myyty. Jos täydellisten peilikynsien tekemiseen tarvittavat tuotteet eivät olisi olleet niin kalliita, olisin saattanut saman tien tilata kaiken tarpeellisen, mutta koska olen vähävarainen, nuuka ja hidas tekemään ostopäätöksiä, jäin vain haaveilemaan niistä.

Tänään aivan yllättäen haaveeni toteutui, kun IsaDora Chrome Nail Powder saapui meille. Toveri Krotti toi puuteripurkin ja kiinnityslakan yllätylahjaksi piristääkseen minua, kun angstasin saatuani allergiaoireita parhaasta eyelineristäni. (Kauhea tragedia!) Tämän ilahduttavampaa pikku yllätystä tuskin olisi voinutkaan keksiä. Kokeilin oitis. Ensimmäiset harjoituskynnet eivät onnistuneet erikoisen hyvin, mutta minusta ne ovat mahtavat.

metallinhohtoinen peilaava kynsipuuteri
Tämä kuva on hirveä, sormeni ovat yltä päältä irtopuuterin peitossa, kynnet ja kynsinauhat ovat epämääräisessä kunnossa ja mustaa aluslakkaakin on pitkin poikin, mutta se ei nyt ole olennaista. Olennaista on se, miten iloiseksi tulin tästä pikku purkillisesta kimaltavaa jauhetta. Olennaista on se, miten kynteni kiiltävät. ♥

Nyt en pysty nukkumaan koko yönä, kun vain ihailen kynsiäni.

24.4.2017

Ensimmäistä kertaa Paltan lammella

Vielä pari viikkoa sitten en ollut koskaan kuullutkaan Paltan lammesta. Oikeastaan en edes tiennyt, että Turussa ylipäätään on sellainen paikka kuin Paltta. No, ehkä olin saattanut nähdä paikan nimen jossain, mutta minulla ei ollut mitään käryä, missä se sijaitsee ja mitä siellä on - saati että se sijaitsee parin kilometrin kävelymatkan päässä meiltä ja että siellä on lampi, jonka olemassaolosta paikallisen luontoharrastajan todellakin olisi syytä olla tietoinen.

Paltta - Turku
Paltan lampi huhtikuisessa auringonpaisteessa.

Pääsiäislomalla sitten huomasin viimeaikaisia lintuhavaintoja selatessani, että jossain Paltassa on nähty muutama liejukana jo parin päivän ajan. Siitä alkaa olla jo ihan luvattoman pitkä aika, kun viimeksi olen havainnut liejukanan, joten tsekkasin heti havainnon sijainnin kartalta - ja shokkaannuin siitä, miten lähellä Runosmäkeä se oli. Ei muuta kuin kiikari kaulaan ja menoksi!

Puikkelehdittuamme meille täysin vieraan asuinalueen läpi karttaa seuraillen tulimme parkkipaikan nurkalta hiekkatien alkupäähän. Tie kaarsi alas lehtipuutiheikköön. Laskeuduimme sinne, ja pian pieni matalavetinen lätäkkö ilmestyi näkyviin puiden takaa. Normaalit sorsat räpättelivät ja muutama telkkä soidinteli lammella. Rantasipi heilui kivellä. Punarinnat touhuilivat maastossa.

Seikkailuun!

Oikeastaan heti, kun nostin kiikarit silmille, näin ensimmäisen liejukanan uiskentelemassa muina kanasina telkkien kanssa, ja kohta löytyi toinenkin. Mikä loistofiilis! Liejukana on niin kaunis ja hauska, eikä ollenkaan turhan yleinen otus. Useimpina vuosina se on jäänyt kokonaan puuttumaan havaintolistoiltani.

Molemmat liejukkaat ja yksi telkkänaaras.

Kohta spottasimme jotain yllättävämpää. Pienikokoinen kurppa ilmestyi näkyviin lentäen, mutta maastoutui pian rannan kasvillisuuden sekaan. Mikä se oli? Etsittiin ja kytättiin. Lintu pysyi piilossa, kunnes pian se taas ilmestyi esiin kuin tyhjästä. Jänkäkurppamainen liikehdintä, nokan pituus ja selän kuviot ehtivät välähtää hetken, mutta lintu katosi taas ennen kuin tottumaton määrittäjä ehti varmistua diagnoosistaan. Onneksi se löytyi uudestaan ja määritys vahvistui.

Lätäköllä kiikaroidessamme saimme yllättäen seuraksemme vanhemman pariskunnan, joka oli myös kiikareiden kanssa liikkeellä. Hyvin epäturkulaiseen tapaan aloimme jutustella, ensin lätäkön linnuista ja sitten sen historiasta. Ukkeli kertoi paikalla olleen joskus korkean mäen, mutta maa-aines oli myyty ja jäljelle jääneeseen monttuun oli synytnyt tämä puisto. Lammen vesi on usein ollut paljon korkeammalla kuin nyt. Liejukanat ovat viihtyneet paikalla monena keväänä.

Liejukanojen maihinnousu.

Sää oli sen verran tuulinen ja kylmä, juuri ja juuri plussan puolella ja vähän lumihiutaleitakin ripsivä, ettemme jaksaneet seisoskella paikallamme ihan loputtomiin. Juuri ennen lähtöämme näimme jänkäkurpan nousevan taas siivilleen, mutta nyt se ei ollut yksin. Kaksi kurppaa pölähti rinta rinnan lentoon pusikon kätköistä ja kaarsi menemään vastarannan puiden taakse. Vau!

Näkymä lammen rannalta tielle päin.

Kun lampsimme poispäin Paltan lammelta, tuntui siltä, kuin olisi vähintäänkin nähnyt kultakurpon ja sulttaanikanan. Oli ihan pöhkön ilahtunut olo. Kylläpä tällaiset hauskat pikku havainnot ja uusien ihastuttavien paikkojen löytäminen voivatkin nostattaa juhlatunnelmiin. Sadan lintulajin haasteessakin päästiin taas hienosti eteenpäin, ja pinnakisaan rapsahti jälleen pari mahdollista etumatkalajia. Sadan luontohetken haaste sai numeron 20/100.

22.4.2017

Miksi tiedettä tehdään?

Tänään marssitaan tieteen puolesta - tai siis marssittin. Tiedemarssi alkoi Helsingissä klo 12 ja jatkuu yleisöluentojen ja muun oheisohjelman merkeissä vielä tässä iltapäivällä. Itse en päässyt lähtemään paikan päälle marssimaan, mutta haluan kuitenkin osallistua tähän tärkeään päivään kirjoittamalla aiheesta blogiini, sillä tapahtuman sivuillakin kehotettiin bloggaajia postaamaan siitä.


Koska ollaan minun blogissani, eikä missään asiallisessa paikassa, en selosta sen enempää itse päivästä tai sen pointista. Faktat ja sen sellaiset kannattaa käydä tsekkaamassa Tiedemarssin infosivulta. Olen jo pitkään ollut aikeissa kirjoittaa jonain kauniina päivänä blogiini siitä, mitä me itse asiassa teemme silloin, kun teemme tiedettä, mutta tulin siihen tulokseen, että se päivä ei ole tänään. Nyt haluan nimittäin ennen kaikkea päästä avautumaan siitä, miksi tiedettä on ylipäätään tärkeää tehdä.


Kun kertoilen tuttavilleni tieteellisistä tekemisistäni, yllättävän moni kysyy, miksi kaiken maailman "turhanpäiväisiin tutkimuksiin" tuhlataan aikaa ja rahaa ja miksemme mekin voisi vain mennä "oikeisiin töihin" tekemään jotain hyödyllistä. Aluksi menin aina hämilleni ja sivuutin kysymyksen naurulla, mutta sittemmin opin esittämään sopivan vastauksen:

"Mitä kouluissa opetettaisiin, jos mitään ei tutkittaisi? Mitä oppi- ja tietokirjoissa lukisi, jos kukaan ei tekisi tiedettä?"

Tarkoitan tällä sitä, että tiedolla sinänsä on itseisarvo. Tutkimusta - siis ihan sitä täysin tarpeettoman oloista perustutkimustakin - pitää tehdä ihan vain tiedon saamisen vuoksi. Tiedettä tehdään, koska tieto on tärkeää. Ikinä ei voi myöskään tietää, mikä näennäisen älytön tutkimus tuottaakin tuloksen, joka mullistaa koko maailmamme.


Silloin, kun kysymys on vieraslajeja koskevista tutkimusprojekteistamme, kuten kandityöstäni, voin esittää myös konkreettisempia perusteita. Vieraslajit ovat siis niitä otuksia, jotka ovat siirtyneet alkuperäiseltä elinalueeltaan uudelle ihmistoiminnan myötä, ja niitä pidetään yhtenä pahimmista uhista luonnon monimuotoisuudelle maailmanlaajuisesti. On tärkeää tietää, miten ne toimivat uudessa elinympäristössään, jotta voidaan ennakoida niiden vaikutuksia eliöyhteisöön ja koko ekosysteemiin.


Vieraslajien kohdalla siis sellaiset perustavanlaatuiset tutkimuskysymykset, kuten mitä ne syövät ja mitkä otukset syövät niitä, missä ne viihtyvät ja mitä ne siellä tekevät, ovat siis aivan toisella tavalla merkityksellisiä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö minkä tahansa elukan kohdalla samoja asioita olisi yhtä lailla tarpeellista tutkia, jos niitä ei vielä tiedetä.

En nyt ennätä naputella sen enempää siitä, miten tiedettä tehdään, mutta ei se mitään, sillä ystäväni kirjoitti juuri aivan erinomaisen seikkaperäisen selostuksen aiheesta omaan #siksitiede-postaukseensa. Suosittelen siis vierailemaan Viiruvarpaat-blogissa lukemassa lisää siitä, miten tiede toimii.


PS. Päätin kuvittaa tämän Tiedemarssi-postaukseni nyt Kukkailottelua-blogihaasteen juhlaviikon kunniaksi kuvilla viime viikonloppuna vesimaljaan ottamiemme koivun- ja syreeninoksien tuoreista lehdistä. Jos kauniit kasvikuvat inspiroivat, osallistu sinäkin Kukkailottelun juhlaviikkoon Mansikkatilan mailla -blogissa. Siellä on käynnissä myös arvonta!

#siksitiede #tiedemarssi #marchforscience

21.4.2017

Mökkiretkellä Kurjenrahkassa 4/4: Aamunkoitto teerisuolla

Edellisviikonlopun retkikertomuksen finaalikappale tulee viimein tässä. Sunnuntaiaamuna kello viiden aikaan kömmimme jälleen telttakaverini kanssa makuupusseistamme ulos pakkaseen ja hipsimme pimeän pihamaan poikki retkiseurueemme majapaikkaan Rantapihan päärakennukseen keittämään aamukaffet ja natustamaan vähän evästä ennen liikkeelle lähtöä. Retken muista osanottajista vain yksi tupsahti lisäksemme keittiöön ennen puoli kuutta, jolloin oli määrä lähteä seikkailuun.

Sunnuntaiaamu valkeni pilvisenä ja sumuisena.

Siinä missä lauataina vietimme aamunkoiton Savojärven rannalla, nyt läksimme pitkospuureittiä seuraillen Kurjenpesän suuntaan. Koska eilen ei päästy kuulemaan teerisoidinta Lammenrahkan suunnalta, mentiin nyt Kurjenrahkan pääsuota kohti, sillä siellä olen aiemminkin seuraillut teerien soidintelua.

Rantapihan päärakennus aamuyöllä huussin suunnasta nähtynä.

Järvijoen alkupiste Savojärven kulmalla.

Maa oli taas kuuran kukittama ja suolampareiden pinnat  kauniisti riitteessä. Jo ensimmäisellä avosuo-osuudella Rahkaleijakoiden pohjoislaidalla kantautui korviimme jostain hyvin etäältä teerien ääntä. Selkeää pulputusta ei varsinaisesti pystynyt edes erottamaan, vaan soitimen ääni kuului vain etäisenä väräjävänä huminana. Tunnelma oli unenomainen. Jos tämän seikkailun jälkeen olisi mennyt takaisin nukkumaan, olisi myöhemmin herätessään varmasti ajatellut koko aamun olleen vain unta.

Päätimme jatkaa matkaa, vaikka emme oikeastaan elätelleet toivoa soitimen näkemisestä. Emme olleet menossa niin kauas, että voisimme kiikaroida suolle Koivusaaren tornilta, ja tunnetusti teerien ääntelyn perässä puustoisella suolla ryntäilemällä tuskin koskaan voi löytää soidinpaikkaa, sillä linnut säikähtävät rymistelijää ja pakenevat muualle tai siirtyvät vähintäänkin puihin soimaan. Se on yhtä keijujen jahtaamista - siinä onnistuu todennäköisimmin vain eksyttämään itsensä.

Pitkokset ja se sama kaariportti, jonka kuvasin helmikuussa täällä ollessamme.

Metsäsaarekkeet soivat laulu- ja mustarastaiden sekä punarintojen säveliä. Tiaiset ja hippiäisetkin olivat laulupäällä. Sumuista kostean raikasta ilmaa oli helppo hengittää, eikä pian väsyttänyt enää lainkaan, vaikka teltasta noustessani olinkin ollut niin tokkurainen, että olisin voinut kävellä päin puuta. Kävely ei ollut mitään riemua, sillä eilisellä patikalla kipeytynyt polveni oli edelleen järkyttävän tuntuinen, mutta eteenpäin mentiin.

Vähä-Välisaaren kohdalla teerien pulputus alkoi kuulua yhtäkkiä aivan läheltä, niin selkeästi ja terävästi, että tuntui kuin ne olisivat olleet aivan viereisen kumpareen takana. Käännyimme reitiltä sivuun ja istahdimme Ahti Jalosen muistopaaden edustan levikkeelle kuuntelemaan.

Metsä ympärillämme väreili teerien pulinaa. Jos kaverit eivät olisi muistuttaneet minua siitä, miten olin itse juuri retken alussa selostanut, ettei sen äänen perässä kannata lähteä säntäilemään, olisin saattanut ottaa muutaman askeleen avosuolle päin. Kipeä polveni myös onneksi vähän hillitsi haluani lähteä etsimään näköyhteyttä teeriin. Niinpä pysyin kiltisti pepullani ja kuuntelin vain.

Teeriä kuuntelemassa.

Istuttuamme aloillamme niin kauan, että alkoi olla jo kylmä, ja kellokin lähestyi aamiaisaikaa, nousimme ja läksimme. Ottaessani ensimmäisen askaleen tajusin jotain kohtuulliseen shokkaavaa - polveni ei sattunut enää! Heiluttelin jalkaa hetken häkeltyneenä, mutta kipu oli todellakin tiessään. Olin ehkä vain istunut epähuomiossa juuri sopivassa asennossa niin, että polvi oli päässyt asettumaan jotenkin paremmin, mutta tosi hassulta tämä sattumus kyllä tuntui.

Kuusimetsää.

Reippailimme samaa reittiä takaisin Rantapihan suuntaan. Aurinko oli jo noussut, mutta muhkean verhopilven läpi ei nähnyt muuta kuin valkoista kajastusta. Mättäät ja varvut olivat edelleen huurteesta valkoiset, ja maisema näytti jotenkin kummalliselta. Teerisoitimen äänet kantautuivat korviimme yhä viimeiselläkin suopätkällä. Kurjet huutelivat jossain.

Aamun sumuista ja huurteista suomaisemaa.

Ennen paluutamme Rantapihaan, kävimme vielä Savojärven rannassa. Auringon ympärillä erottui jonkinlainen haloilmiö, mutta en minä niistä niin tiedä, että osaisin kertoa yhtään tarkemmin, mikä se oli. Repesorsa kavereineen räpätteli jossain rannan kasvillisuuden suojassa. Joutsenet olivat edelleen paikalla.

Savojärvi, rannan puut ja aurinko.
 
Seikkailimme Järvijoen padon yli ja riensimme viimeisen tienpätkän Rantapihaan. Siinä juuri ennen autotielle kääntymistä pyrähti ojan pajukosta lentoon pieni pullea kanalintu äänekkäästi siipiään päristellen. Seisoimme hetken tuijottamassa sen perään, mutta emme ehtineet nähdä sen kummempia tuntomerkkejä kuin koon ja selkäpuolen värit. Niistä saimme kuitenkin määritettyä otuksen jälkeenpäin peltopyyksi. Enpä ole ikinä ennen nähnyt sellaista. Aika hyvä tuuri kanalintujen suhteen tänä aamuna.

Järvijoen padon päällä.

Aamiaisen jälkeen olikin sitten edessä enää mökin siivoaminen ja varusteiden pakkaaminen. Muu seurue lähti vielä patikoiden Savojärven ympäri kohti Kurjenpesää ja bussipysäkkiä. Minä kuitenkin hyppäsin taas huoltoauton kyytiin ja matkasin suoraan takaisin Turkuun. Matkalla näimme kymmenittäin töyhtöhyyppiä soidintelemassa pelloilla, ja aurinkokin tuli esiin pilvien seasta häikäisemään aivan hillittömän kirkkaana.

Massiivinen kuusi Rantapihan keittokatoksen luona.

Vau, mikä retkiviikonloppu! Kotiin palattuani olin äärettömän väsynyt, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois. Lyhyet yöunet ovat usein hienojen luontoelämysten hinta. Sitä sitten maksellaan takaisin myöhemmin.

Tämän reissun myötä sadan lintulajin haasteessa päästiin jo kuudenkympin paremmalle puolelle ja sadan luontohetken haaste saavutti luvun 18/100. Rohkenen myös väittää, että nyt viimeistään johdan pinnakisassa, sillä kilpakumppanini Pölle ei ollut mukana tällä sunnuntaiaamun retkellä.

Tässä linkki retkiraportin ensimmäiseen osaan!

20.4.2017

Tulppaanit ja koivunoksat

Hei, tänään postaan taas vaihteeksi vähän kukkasia! Edellisestä kerrasta onkin jo aikaa - kokonaiset kaksi päivää. Mansikkatilan mailla -blogin Kukkailottelun juhlaviikko jatkuu, ja koska vuorokausi vaihtuu jo ihan hetken päästä, hyppään suoraan huomisen teemaan, joka on Iloa leikkokukista. Valitsin aiheeksi ihanat keltaiset tulppaanit, jotka hankimme viime viikonloppuna juhlapöytää koristamaan. 

Suurimman osan kimpusta laitoin taas keittiön pöydälle siihen samaan valkoiseen maljakkoon, jota melkein aina käytän, mutta kolme kukkaa asettelin erikseen pieniin pulloihin hyllylle. Pullot ovat tietysti uusiokäyttöön otettua kierrätyskamaa. Kävin myös hakemassa koivunoksia asetelmia varten vanhempieni luota. Räpsin kuvia useampaan otteeseen vähän erilaisissa valo-olosuhteissa. Mitäs pidätte?









Jos tykkäätte kauniista kasvikuvista ja etenkin jos esittelette omia otoksianne blogissanne tai Instassa, osallistukaa ihmeessä juhlaviikon blogihaasteeseen ja arvontaan